Onko Natolla - ja Yhdysvalloilla erityisesti - todella halukkuutta puolustaa Viroa, jos Venäjä lähettäisi "rauhanturvajoukkojaan" Koillis-Viroon ? Kysymyksen voi esittää toisella tavalla: Onko Nato sitoutunut puolustamaan jokaista jäsenmaataan kaikissa tilanteissa vaikkapa ydinasein ?
Mikäli Venäjä olisi varma, että Nato todella on sitoutunut puolustamaan jokaista jäsenmaataan hinnalla millä hyvänsä, Venäjä ei ainakaan peliteorian mukaan astuisi jalallaan yhdenkään Nato-maan alueelle eikä sodan riskiä juuri olisi. Mutta ongelma tuleekin siitä, että sitoutuminen kaikkien Nato-maiden puolustamiseen pitää tapahtua ennen kuin hyökkäys on tapahtunut. Jos vasta hyökkäyksen jälkeen aletaan keskustelemaan, kannattaako Naton iskeä konventionalalisin asein hyökkääjiä vastaan ja/tai ydinasein Moskovaan, globaalin sodan hinta tuntuu aivan liian suurelta saatuun hyötyyn (Viron koskemattomuuden turvaaminen) verrattuna.
Alkuperäinen peli AP, jossa hyökkäyksen hyöty Venäjälle on pieni verrattuna varman vastaiskun aiheuttamaan haittaan, transformoituu nimittäin sillä hetkellä, kun Venäjän armeija ylittää Narva-joen, aivan toiseksi peliksi UP. Uudessa pelissä UP Nato saa vastahyökkäyksestä haitan, joka on monin verroin suurempi kuin se haitta joka syntyy jos vastahyökkäykseen ei lähdetä.
Suoraviivainen johtopäätös on että Venäjä voi huoletta hyökätä Viroon, koska uudessa pelissä UP Nato optimoi omaa etuaan ja valitsee luopumisen vastahyökkäyksestä.
Suoraviivainen johtopäätös ei kuitenkaan päde, jos Nato saa Venäjän uskomaan että kaikissa tapauksissa jossa Nato-maahan hyökätään, Nato vastaa hyökkäykseen ydinaseilla. Eli Nato sitoutuu puolustamaan omia jäsenmaitaan. Peli AP ei transformoidu peliksi UP koska Nato sitoutuu alkuperäiseen peliin: Sillä hetkellä kun Venäjän armeija ylittää Narva-joen, vääjäämätön seuraus on että ydinsota alkaa. Koska peli AP ei koskaan transformoidu peliksi UP, Venäjä optimoi strategiaansa alkuperäisessä pelissä AP jolloin on selvää että Venäjä ei hyökkää.
En tiedä tarkkaan, miten tämä sitoutuminen tapahtuisi, mutta Naton asiantuntijat toivottavasti tietävät.
Kansankokonaisuus kertoi aikoinaan esimerkin siitä, miten Cortes sai miehensä sitoutumaan taisteluun Meksikosta:
Esimerkki sitoumuksesta oli kun Meksikon valtaaja Cortes poltti omien sotilaidensa ja atsteekkien nähden ne laivat joilla Cortesin joukot saapuivat Meksikoon. Cortes osoitti tällä teollaan että hänen joukkonsa sitoutuvat taistelemaan voittoon tai häviöön asti. Pakeneminen oli rajoitettu pois Cortesin ja hänen sotilaidensa strategioista.
Jos laivojen polttamisen sijaan Cortes olisi vain julistanut taistelevansa loppuun asti, lupaus olisi ollut helppo myöhemmin purkaa. Lupaus olisi ollut vain lupaus ei oikea sitoumus. Lupaus muuttui sitoumukseksi kun laivat poltettiin.
Edellisen kylmän sodan aikana USA onnistui vakuuttamaan Neuvostoliiton ainakin kaksi kertaa sitoutumisestaan:
Peliteoreetikko Gintisin uudessa kirjassa Game Theory Evolving
on hyvä esimerkki sitoutumisesta: Kun USA sitoutui siihen että se vastaa NL:n konventionaalisin asein suoritettuun hyökkäykseen ydinaseilla, NL ei koskaan hyökännyt Länsi-Eurooppaan.Ellei USA olisi kyennyt osoittamaan NL:lle olevansa sitoutunut, NL olisi voinut aloittaa sodan minkä se olisi hyvin suurella todennäköisyydellä voittanut. Pelkän oman edun (utiliteetin) maksimoinnin kannalta USA:n ei olisi enää hyökkäyksen alettua kannattanut aloittaa atomisotaa koska atomisota olisi johtanut molempien suurvaltojen - myös USA:n tuhoon.
Vastaavasti USA kykeni Kuuban kriisin aikaan osoittamaan NL:lle että se on sitoutunut ydinsotaan jos NL tuo Kuubaan ydinaseita.
Se miten USA näissä kahdessa tilanteessa kykeni osoittamaan sitoutumisensa Nl:lle on minulle osittain epäselvää.
Herää kysymys, onnistuuko Nato vuonna 2008 osoittamaan Venäjälle vakuuttavasti että on sitoutunut puolustautumaan ydinasein jokaista jäsenmaataan. Onnistuuko Nato vakuuttamaan Venäjän sitoutumisestaan tilanteessa, jossa Eurooppa on yhä enemmän riippuvainen Venäjän öljystä ja tilanteessa, jossa USA:ssa isolationistiset pyrkimykset vahvistuvat presidentin vaalien alla.
Toivottavasti länsimaiden johdossa on vielä rationaalisia ihmisiä, jotka tajuavat sitoutumisen merkityksen. Kauhulla voi ajatella että Nato-strategi joutuisi selittämään yllä olevan logiikan suomalaiselle sosiaalidemokraattiselle naispoliitikolle ja joutuisi yrittämään saada tämän vakuuttumaan siitä että sitoutuminen on välttämätön.
Sosiaalidemokraattisen naispoliitikon on mahdoton ajatella tilannetta, jossa jossittelulle ja jaarittelulle ei enää ole tilaa vaan on pakko rajoittaa tulevaisuuden mahdollisuuksia sitoutumalla automaattiseen vastahyökkäykseen. En sano tätä poliittisena propagandana. Asia vain on näin.
10 kommenttia:
Lyhyesti: NATO ei edes aio osoittaa Venäjälle, vakuuttavasti tai mitenkään muutenkaan, puolustavansa jäsenmaitaan ydinaseilla. Yhdysvallat kokeili tätä 50-60-luvuilla, kunnes järki voitti. Lisäksi ohjuspuolustusjärjestelmän tullessa toimintakuntoon tälläisen vakuuttelu olisi suorastaan vastuutonta.
Vähän perusteellisemmin: Sitoutumisella ilmeisesti tarkoitetaan tässä yhteydessä ns. "ansalangan" ja massiivisen kostoiskun (trip-wire & massive retaliation) strategiaa tai sen alkuvaiheessa vähemmän massiivisia muunnelmia joita kehitettiin kun massiivisen kostoiskun ongelmat tulivat ilmeisiksi (limited counterforce, shot-across-the-bow, demonstration of resolve jne).
Näissä kaikissa on valtava ja ratkaisematon ongelma: koko kylmän sodan aikana ei yksikään strategi kyennyt selvittämään, miten estää rajoitettua ydinsotaa leviämästä täysimittaiseksi ydinsodaksi jos molemilla osapuolilla on edes alkeellinen ydinpelote. Kirjassa Wizards of Armageddon (Stanford University Press, 1983) tätä problematiikkaa käsitellään aika tyhjentävästi, ja todetaan että käytännön ongelmia on mm. siinä ettei ole mitään keinoa vakuuttaa toista osapuolta siitä, että ohjuslaukaisuvaroitus tarkoittaa vain rajoitettua iskua eikä aseistariisuvan counterforce-hyökkäyksen ensimmäistä siirtoa.
Ongelma kärjistyy jos osapuolella A on toimiva ohjuspuolustusjärjestelmä: silloin osapuolella V on huomattava pelko siitä, että kyky vastaiskuun häviää ellei sitä tehdä kun arsenaali ja komentoyhteydet ovat vielä ehjät...
Ainoa kestävä johtopäätös oli se, että ydinasevallat eivät yksinkertaisesti saa ajautua sotaan keskenään, eivätkä missään nimessä voi käyttää ydinaseita - epävarmuudet kaikenlaisissa ydinaseita koskevissa tilanteissa ovat niin suuria, että eskalaatio olisi melkein väistämätöntä. Kun molemmat osapuolet tietävät tämän, millaiseen provokaatioon tulisi sitten vastata ydinasein?
Lopputuloksena on se, että ydinaseita ei käytännössä voi käyttää eikä niillä voi suojata - tästä syystä NATO-maiden puolustamisesta automaattisesti ydinasein, tai edes sen julistamisesta luovuttiin jo Kennedyn aikana. Miksi?
Yhdysvalloissa kun tajuttiin että automaattinen vastahyökkäys ei kuitenkaan voisi olla automaattinen (tuomiopäivän koneissa on muutama perustavanlaatuinen ongelma, joita en käsittele tässä), eikä vastaiskun aloittaminen ole perusteltavissa millään kalkyylillä jos toinen osapuoli kykenee vasta-vastaiskuun.
Tohtori Outolemmen esikuva, RANDin analyytikko ja innokas peliteoreetikko Herman Kahn kuvasi kirjassaan On Thermonuclear War tehokasta sitoutumista "chicken"-pelin pelaamisena - siten, että sitoo silmänsä, irroittaa autosta ratin, ja kiilaa kaasupolkimen pohjaan. Rationaalinen vastapuoli väistäisi, mutta ongelma on, että vastapuoli ei välttämättä näe tai usko miten pitkälle olet sitoutunut...
Peliteoreetikkojen teorioista huolimatta, todisteiden valossa on aika epätodennäköistä että kukaan aloittaisi ydinsotaa tarkoituksellisesti, oli kyseessä millainen provokaatio tai laskelmointi tahansa. Toki venäläisiä pelättiin, ja osa kylmän sodan peliteoreettisesta establishmentista sai suorastaan palkkansa siitä että he varoittelivat kuinka "correlation of forces" voisi kääntyä sellaiseksi että rationaalinen (oletettavasti venäläinen) päättäjä voisi aloittaa ennalta ehkäisevän sodan. Ensin näin piti käydä vuoden 1960 jälkeen, sitten vuoden 1968 jälkeen, sitten 1975 jälkeen, sitten 80-luvun puolivälissä...yhtäläisyys muihin tuomiopäivän lahkolaisiin lienee selvä.
Tosiasiassa kuitenkin esim. vuosien 1955 ja 1965 (noin) välillä Yhdysvallat olisi voinut lyödä suorastaan tyylipuhtaan ennaltaehkäisevän iskun Neuvostoliiton ydinarsenaalia vastaan - ja selvitä jopa ilman siviilitappioita. Vuodesta 1960 eteenpäin amerikkalaiset, kiitos U-2:en ja vakoilusatelliittien, myös varmasti tiesivät voivansa tehdä niin.
Esim. Kuuban kriisin aikana NL:llä oli neljä (4) mannertenvälistä ohjusta, joiden tankkaaminen olisi kestänyt vähintään 6 h - kaikki avoimilla laukaisualustoilla hyvin tiedetyillä paikoilla. Ohjuksia ei myöskään voinut säilyttää tankattuina, sillä hydrasiinipolttoaine syövytti tiivisteet ja tankatut ohjukset oli joko laukaistava tai rakennettava tehtaalla uudestaan 24 h kuluessa. Harvat pommikoneet eivät olleet valmiudessa saati pommilastissa, ja enemmän tai vähemmän kokeelliset sukellusveneet olivat joko satamassa tai järjestään amerikkalaisten varjostamia. Neuvostoliiton ilmapuolustusverkossa puolestaan huomattiin olevan lukuisia B-52-laivueiden mentäviä aukkoja, ja niin edelleen.
Vaikka rationaalinen päättäjä olisi luultavasti laskelmoinut että sota kannattaisi, mitään ei kuitenkaan tapahtunut, edes Kuuban kriisin aikoihin. Epävarmuus vastapuolen kyvyistä ja haluista, yhdistettynä vanhanaikaiseen moraaliin ja inhimillisyyteen, oli riittävä este. Kriisi puolestaan johtui etupäässä Hrutsevin bluffista, ja se laukesi kun USA katsoi kortit - sitoutuminen vastahyökkäykseen oli pohjimmiltaan irrelevanttia, ratkaisevaa oli kyky tehdä niin.
Mutta itse asiaan: epäilen itsekin NATO:n tosiasiallista kykyä auttaa. Liittouma kuitenkin tuo peliin reaalimaailmassa niin paljon epävarmuuksia, että on vaikea nähdä Venäjän hyökkäävän NATO-jäsenen kimppuun. Toki sitoutumisen ilmaukset kuten joukkojen siirrot auttavat, mutta varsinainen sitoutuminen tapahtuu liittoutuessa. Pelote puolestaan on tavanomaisen sodankäynnin kustannuksissa, ei ydintuhossa - koska edelleenkään ei ole keksitty miten käydä rajoitettua ydinsotaa muualla kuin simulaatioissa.
Mutta jos Venäjä oikeasti hyökkäisi jonkun reuna-alueiden NATO-maan kimppuun, niin melkein varma seuraus olisi liittouman hajoaminen joko välittömästi tai pian konfliktin jälkeen. Halu auttaa ei riitä; pitää olla myös kykyä projektoida voimaa. Sitä ei ole, eikä lähiaikoina tule, eikä mikään määrä ydinaseita auta niin kauan kuin niitä on myös venäläisillä.
Sitoutumisen tarkoituksenahan on juuri estää ydinsota kokonaan.
Sitoutuminen on peliteoreettinen termi. Sitoutumisen pyrkimyksenä on esittää Uhka, joka vaikkakin on tavallaan "mieletön", voi estää sodan.
Jos esimerkiksi Nato kykenisi vakuuttamaan Venäjän että heti jos Venäjä hyökkää johonkin Nato-maahan, alkaa täysimääräinen ydinsota, Venäjä ei varmasti hyökkäisi.
Cortes vakuutti sotilaansa ja atsteekit siitä että "Joko me kuolemme tai Voitamme". Ei puheilla vaan teoilla.
Naton pitäisi kyetä vastaavaan vakuuttamiseen - kuullostaa ehkä teoreettiselta mutta en usko että se on sitä.
Kylmän sodan aikana se onnistui jotenkin. Siitä on todisteena se, että Venäjä jolla oli paljon vahvemmat konventionaaliset aseet kuin Natolla, ei koskaan vallannut yhtään Nato-maata tai edes puolueetonta maata. Koska NL tiesi että konventionaalisin asein tehtyyn hyökkäykseen olisi vastattu ydinasein varmasti.
On nimenomaan irrationaalista olla sitoutumatta ydinaseitten täysimääräiseen käyttöön Venäjää vastaan jos Venäjä hyökkää mihin tahansa Nato-maahan.
Jatkan vielä hiukan:
Alumiinitaivas: "Toki sitoutumisen ilmaukset kuten joukkojen siirrot auttavat, mutta varsinainen sitoutuminen tapahtuu liittoutuessa."
Pelkkä yhden kahden pataljoonan laittaminen Narvaan ei sitouttaisi Natoa puolustamaan. Kävisi kuin Srebrenicassa. Venäläiset saapuisivat kaupunkiin ja Nato-joukot jäisivät kasarmeihinsa.
Voi toki olla niin että sitoutuminen ei voi tapahtua ydinpelotteella. Voiko se tapahtua siinä tapauksessa millään muullakaan tavalla ?
"Mutta jos Venäjä oikeasti hyökkäisi jonkun reuna-alueiden NATO-maan kimppuun, niin melkein varma seuraus olisi liittouman hajoaminen joko välittömästi tai pian konfliktin jälkeen. Halu auttaa ei riitä; "
VOI olla että olet oikeassa. En tietenkään tiedä varmasti. Tilanne on silloin rajamaitten osalta aika heikko.
Tämä on tosiaan hyvä:
"Tohtori Outolemmen esikuva, RANDin analyytikko ja innokas peliteoreetikko Herman Kahn kuvasi kirjassaan On Thermonuclear War tehokasta sitoutumista "chicken"-pelin pelaamisena - siten, että sitoo silmänsä, irroittaa autosta ratin, ja kiilaa kaasupolkimen pohjaan. Rationaalinen vastapuoli väistäisi, mutta ongelma on, että vastapuoli ei välttämättä näe tai usko miten pitkälle olet sitoutunut..."
Tuo kuullostaa jo hiukan Cortesin mallilta ?
Vaika heitit tuon ehkä huulena, tuossa voisi olla jotain idean alkua.
Kiitos vastakommenteista; pitänee itse asiassa kaivaa On Thermonuclear War hyllystä ja palata vielä paremmalla ajalla asiaan "automaattisen" ydinuhan suhteen, mutta tässä muutama vastaus näin pikaisesti:
Jos esimerkiksi Nato kykenisi vakuuttamaan Venäjän että heti jos Venäjä hyökkää johonkin Nato-maahan, alkaa täysimääräinen ydinsota, Venäjä ei varmasti hyökkäisi.
Kuvailet tässä yksi yhteen 50-luvulla Yhdysvaltain julistaman massiivisen vastaiskun doktriinin, jonka mukaan mihin tahansa aseelliseen seikkailuun - vaikka sitten yksittäisen nuoremman upseerin erehdykseen - vastataan täysmittaisella hyökkäyksellä.
Doktriini toimii hyvin jos vastapuoli ei kykene uhkaamaan manner-Yhdysvaltoja. Kun venäläiset viimeistään 60-luvun alussa yltivät tähän, tuli NATOn eurooppalaisten jäsenmaiden piirissä hätä siitä, että tositilanteessa doktriini ei toimisi - vastattaisiinko todella esim. rajaloukkaukseen ydinaseilla, jos vastaisku saattaisi pyyhkäistä New Yorkin kartalta? Entä rajapaalujen siirtämiseen tai "turvavyöhykkeen" perustamiseen, tai vallankumoukseen? Massiivinen vastaisku saattaa ehkäistä massiivista hyökkäystä, mutta se antaa liikaa tilaa pienille puraisuille.
Tästä syystä, yhdistettynä siihen että tajuttiin miten mahdotonta on käydä "rajoitettua" ydinsotaa, ydinaseiden merkitys NATOn puolustuksessa väheni jatkuvasti 60-luvulta lähtien. Ensin mentiin "flexible responseen," sittemmin Air-Land Battle-konseptilla uskottiin neukkujyrän pysäytykseen konventionaalisin asein.
Nykyisellään on erittäin vaikea kuvitella että yksikään ydinasevalta riskeeraisi eskalaatiota ellei kansallinen olemassaolo olisi välittömässä ja ilmeisessä vaarassa - liittouman vaarantuminen ei takuulla riitä.
Mutta olet asian ytimessä: sitouttaminen on erittäin vaikeaa.
Ydinaseilla sitouttaminen voisi teoriassa onnistua vähentämällä ydinkärkien määrää ja sijoittamalla harvat ydinaseet rajavaltioihin (jolloin hyökkääjä joutuisi tavallaan pakosta uhkaamaan ydinpelotetta ja siten eskaloisi tilanteen; eräänlainen trip-wire-strategian muunnelma), mutta tästä on kaikenlaisia käytännöllisiä ja poliittisia ongelmia. Puhumattakaan siitä että lyhyen lentoajan aseet ovat todella vaarallisia ja epävakauttavia tekijöitä ja niistä on ihan syystä INF-sopimuksessa luovuttu.
Kylmän sodan suhteen olen sen verran harhaoppinen, että uskon venäläisten jättäneen hyökkäämättä siksi etteivät he halunneet sotaa (ja lännen konventionaaliset asevoimat estivät seikkailut), ei siksi että rationaalinen laskelmointi ydinpelotteen tai sitoutumisen suhteen piti heidät aisoissa. Kyllä Neuvostoliiton johtoportaissa tiedettiin ainakin Stalinin jälkeen vuodesta 1953 millaisilla savijaloilla seisottiin, ja millaisia ongelmia etupiirin laajentamisesta voisi koitua.
Enkä mitenkään vähättelisi neukkujen(kaan) inhimillisyyttä tai suoranaista pasifismia; tiedetään esimerkiksi että 2. maailmansota oli vaikuttanut Hrutsevin ajatteluun melkoisen paljon - valitettavasti uhkapelin himoa se ei onnistunut kitkemään.
Kylmän sodan aikana ei suinkaan tiedetty varmaksi yhtään mitään ydinaseiden käytöstä; pitää muistaa että Hiroshimaa ja Nagasakia lukuunottamatta kaikki on puhdasta teoriaa. On mahdollista että NATO (siis USA) olisi vastannut ydinaseilla maaoffensiiviin Saksassa; jos offensiivi olisi edennyt Ranskan rajalle, Ranska olisi voinut vastata pommittamalla Länsi-Saksaa (I kid you not).
Mutta edes amerikkalaiset kenraalit eivät olleet millään tavoin yksimielisiä atomiaseiden käytöstä (julkisesti ne aselajit, joilla oli omia ydinaseita, kannattivat ydinaseita; ne, joilla ei ollut, vastustivat niitä), ja politiikkaan kuului että presidentti ei saanut kertoa omia kriteerejään laukaisuvaltuuksien antamiselle, ja kaikki harjoitukset joissa presidentti kävi edes lähellä tätä tilannetta olivat erittäin salaisia.
Empiria ei siis tue sitä, että NATO olisi mitenkään "sitoutunut" ydinaseiden käyttöön, ja itse asiassa flexible responsen koko idea onkin siinä että ydinaseiden käyttöön ei mitenkään automaattisesti sitouduta.
Asianhan voi nimittäin nähdä niinkin, että kaikki tiukat säännöt vain kutsuvat vastapuolta keksimään porsaanreikiä...
Näin yleisesti ottaen, olen näissä asioissa jonkin verran eri mieltä peliteoreetikkojen kanssa; kokemukseni mukaan heidän ongelmansa on nähdä strategiat abstrakteina peleinä joita hyperrationaaliset homo economicukset pelaavat utiliteetin maksimoimiseksi. Muuten hyvä, mutta empiria lyö useimmiten teoriaa korville niin jotta soi - mutta se on sitten toinen aihe, josta voi lukea lisää kritiikkiä vaikkapa Origin of Wealthista, ja sikäli kun ydinstrategiat kiinnostavat, Wizards of Armageddonista.
Pyrin soveltamaan peliteoriaa suurvaltojen välisiin suhteisiin ja osoitit kritiikissäsi hyvin missä "käytäntö" ja "teoria" joutuvat ristiriitaan.
Saattaa tosiaan olla niin, että rajoittamattomaan ydiniskuun sitoutuminen on liiankin mieletöntä tilanteessa jossa ydinarsenaali on molemmilla puolilla niin suuri, että ydinsota johtaa täystuhoon.
Tilanteessa, jossa ydinarsenaali oli pienempi mutta kuitenkin hyvin tuhovoimainen, uhka ei ollut liian - mutta kuitenkin tarpeeksi - mieletön, jolloin ydinsotaan sitoutuminen oli tehokas tapa estää konventionaaliset hyökkäykset Nato-maihin.
(Incredible Threat on todellakin peliteorian terminologiaa, vaikka mielettömyydestä puhuminen kuullostaa hieman epätieteelliseltä.)
Totesit peliteoriasta:
Näin yleisesti ottaen, olen näissä asioissa jonkin verran eri mieltä peliteoreetikkojen kanssa; kokemukseni mukaan heidän ongelmansa on nähdä strategiat abstrakteina peleinä joita hyperrationaaliset homo economicukset pelaavat utiliteetin maksimoimiseksi.
Vaikka harrastan peliteoriaa, olen kuitenkin enemmän darwinisti ja allekirjoitan yo. kritiikin täysin.
Loewenstein, Thompson, ja Bazerman testasivat Homo Economicus-oletusta kokeellisesti ja totesivat että sen sijaan että ihmiset noudattaisivat Homo Economicus oletusta, ihmiset ovat heterogeenisia:
Heterogeenisuudella hän tarkoittaa että on olemassa erilaisia ihmistyyppejä:
1. Noin kolmannes ihmisistä on sellaisia että he toteuttavat uusklassisen taloustieteen Homo Economicus oletuksen.
2. Pyhimykset taas pyrkivät hekin toki ajamaan omaakin etuaan, mutta heillä on voimakas aversio (vastenmielisyys) kaikkea epätasa-arvoisuutta kohtaan. Esimerkkinä on että he hyväksyvät helpommin tilanteen jossa A ja B savat molemmat yhden euron kuin että A ilman omaa ansiotaan saa 10 euroa ja B viisi euroa. Myös pyhimyksiä on noin kolmannes.
3. Lojalisteilla on myös voimakas aversio epätasa-arvoa kohtaan, mutta vain tilanteessa jossa A ja B ovat molemmat ns. kunnon ihmisiä.
Kokeellinen taloustieteilijä Ernst Fehr on myös kritisoinut Homo Economicus oletusta. Sen sijaan että ihmiset olisivat "self-regarding" he preferoivat usein esimerkiksi reiluutta.
Se kuvitelma, että yrityksessä työntekijät maksimoivat vain oma utiliteettiaan johtaa harhaan. Mm. vääränlaiset insentiivijärjestelmät saattavat muuttaa työntekijän ja työnantajan suhteen niin, että aiemmin yritykseen sitoutunut työntekijä alentaa työpanostaan:
Työntekijät alkavat toimia täysin itsekkäästi sen sijaan että he toimisivat ns. vahvan vastavuoroisesti yritystä/työnantajaa kohtaan: Itsekäs työntekijä minimoi työmääränsä tilanteessa, jossa työnantajalla ei ole mahdollisuuksia sanktioida laiskuutta. Työnmäärää on jatkuvasti kontrolloitava, koska työntekijään ei voi enää luottaa.
Aiempia kirjoituskia aiheesta tässä ja tässä.
Itse asiassa peliteoriakin on kehittynyt. Mm. ns. evolutiivinen peliteoria (Maynard Smith) joka alunperin kehitettiin eläinten käyttäytymisen ymmärtämiseen, ja joka ei siksi oleta aktoreilta hyper-rationalisuutta, on levinnyt myös taloustieteeseen.
Evolutiivisista näkökulma soveltaneita peliteoreetikoita tunnen taloustieteen puolelta Herbert Gintisin ja Peyton Youngin. Biologiassa evolutiivinen peliteoria on main-stream peliteoriaa.
Antropologiassa evolutiivista peliteoriaa sovelletaan myös.
Huomauttakoon vielä, että kuvittelin - asiaa tuntematta - että sotilasstrategiassa hyperrationaalisuus-oletus voisi olla perustellumpaa kuin muilla elämän aloilla, koska ainakin ydinsodan tapauksessa pelissä on niin suuret panokset.
Voisiko esimerkiksi näillä "pehmennetyillä" peliteorian muodoilla olla relevanssia sotilasstrategioissa.
Lukaisin nopeasti kirjoituksiasi peliteoriasta - mielenkiintoista tekstiä, oma osaamiseni aiheesta taitaa olla jonkun miekka ja kypärä-aikaisen TKK:n kurssin peruja...
Itse olen puuhastellut silloin tällöin strategisessa konsultoinnissa, ja päätöksentekoteoriat ovat olleet kauan mutta satunnaisesti mielenkiinnon kohteena.
Konsultoinnista on jäänyt mieleen elävästi se, miten sangen isoissakin yrityksissä päätöksiä loppuviimein optimoidaan tai edes "lasketaan auki" rationaalisesti hyvin vähän - useammin kuin kerran tuli fiilis, että analyyseillä lähinnä haettiin vahvistusta jo päätetyille asioille. Nyrkkisääntönä, mitä kauemmaksi arkitodellisuudesta päätöksen efektit sijoittuivat, sitä vähemmän oli oikeaa kiinnostusta mihinkään syvälliseen analyysiin, ja mitä lähemmäksi arkitodellisuutta mentiin, sitä enemmän sanottiin "kyllä me tiedämme jo nämä asiat." Suo siellä, vetelä täällä.
Käytännössä päätöksentekijöillä on harvoin aikaa laskea auki eri vaihtoehtoja - tilanteet tulevat ja menevät, ja päätökset perustuvat vähintään yhtä paljon (usein enemmän) intuitioon eli käytännössä kokemukseen kuin analyysiin. (Suosittelen muuten Gary Kleinin Sources of Poweria - erinomainen kuvaus siitä miten ratkaisuja oikeasti tehdään.) Mutta siitäpä C-tason johtajille maksetaankin: lähtökohtaisesti kun strategiset päätökset ovat sellaisia, joita ei ole mahdollista purkaa optimointitehtäväksi...
Teorioissa yleensä on se vika, että ne ovat hyvä renki mutta huono isäntä. Ja olen oppinut, että jos joku kirjanoppinut (ellei peräti fariseus) kirjoittaa kirjan siitä miten päätöksiä pitäisi tehdä, niin on enemmän kuin todennäköistä että kirjoittaja kärsii siitä tavallisesta: kun työkaluna on vasara, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta. Näin varsinkin amerikkalaisessa alan kirjallisuudessa, jota on aiheesta kritisoitu siitä, että aineksista joista saisi kohtalaisen hyvän 12 sivun artikkelin Strategic Management Journaliin tjsp paisutellaan 250-sivuinen kirja. Johtuu kustantajista, ei kirjoittajista...
Kylmän sodan historia on puolestaan ihan harrastus, enkä ole turvallisuuselimiin ammatillisissa yhteyksissä, mutta uskoisin että aika samanlaisia päätöksenteko- ja analyysikuvioita sielläkin noudatetaan ja on noudatettu. Toki esim. operaatioanalyysiä käytettiin runsaasti analysoidessa mahdollisia ydinstrategioita, mutta en todellakaan kuvaisi niitä hyperrationaalisiksi. Peliteoriaa toki käytettiin paljon, mutta rationaalisuusoletuksen perusongelmaa ei kyetty poistamaan: miten saada rationaalista tietoa matriisin pohjaksi? Miten esimerkiksi laskea utiliteetit?
Aiheeseen perehtyessä alkaa väistämättä tuntumaan siltä, että tietynlainen obsessio numeroihin ja "mitattavaan" dataan oli vallannut RANDin ja USAn strategisen yhteisön noina aikoina. Kukaan ei pysähtynyt ihmettelemään, mistä numeroita saatiin (ja monissa tapauksissa lähteet olivatkin huippusalaisia); riitti, että tutkielmat olivat "tieteellisessä" ja "kvantifioitavassa" muodossa. Peliteorialla voi olla vielä annettavaa tähän kysymykseen, mutta uskoisin että aika vähän - sen verran paljon työtä siihen kylmän sodan aikana käytettiin. Yleisempään strategiaan peliteoria on kylläkin hyvä työkalu tiettyjä spesifejä tilanteita varten.
Loppuviimein esim. USAn ydinasestrategia syntyi emergentisti mm. seuraavien paineiden johdosta:
-taipumus nähdä a-pommi aseena muiden joukossa, peruja ajalta jolloin niitä oli vähän
-ilmavoimien kenraalien kokemukset 2. MS "max effort"-massapommituksista
-Eisenhowerin hallituksen halu säästää rahaa puolustusmenoissa ja turvautua vain pommiin
-politiikan johtohahmojen, mm. massiivisen kostoiskun arkkitehdin, ulkoministeri John Foster Dullesin näkemys maailmasta manikealaisena hyvän ja pahan kamppailuna
-aselajien keskinäinen taistelu määrärahoista, joka nähtiin nollasummapelinä ja arvovaltakysymyksenä - ja 50-80 luvuilla atomiaseet olivat se paikka minne rahat menivät
-analyytikkojen halu "järkeistää" ydinsota ja keksiä miten käydä "rajoitettua" ydinsotaa
-kenraalien omapäisyys* ja toisinaan tyhmyys**
-ja Neuvostoliitonkin toimilla oli tietysti jotain osuutta...
Kaikki tuo analyysi ei kuitenkaan päässyt sen pidemmälle. Kestäviä tuloksia oli oikeastaan vain kaksi, Bernard Brodien 1946 toimittama The Absolute Weapon, jossa todettiin ydinaseilla olevan voimakkaasti laskeva rajahyöty (päätöksenteon kannalta on oikeastaan sama tappaako vastaisku 10 vai 100 miljoonaa kansalaista) ja Bill Kaufmannin 1954-5 julkaisema The Requirements of Deterrence. Kaufmannin (eräs) lopputulos, Brodielta johdettu, oli se, että suurvalloilla on nykyisin valtava paine pitää konfliktit pieninä ja rajoitettuina ja saattaa ne päätökseen nopeasti.
Alkuperäiseen aiheeseen liittyen, uskon tämän tarkoittavan sitä, että tositilanteessa esim. Suomi ja muut reuna-alueet painostettaisiin hyvin nopeasti taipumaan saneluratkaisuun - suurvallat kun eivät voi sotia toisiaan vastaan.
Ja kyllä, jos Lappeenrannassa olisi ne kaksi NATO-pataljoonaa, niin parakeissaan ne pysyisivät. Tai ehkä osallistuisivat symboliseen vastarintaan á la 1700-luvun kabinettisodat - ammutaan kerran ilmaan, jottei voida sanoa että on antauduttu laukaustakaan ampumatta...
* = Wizards of Armageddon, p. 134:
"'If I see that the Russians are amassing their planes for an attack,' [kenraali Curtis LeMay, Strategisten ilmavoimien komentaja] LeMay continued, 'I'm going to knock the shit out of them before they take off the ground.' ...
'But General LeMay,' Sprague [Robert Sprague, erään puolustuskomitean varapuheenjohtajana] said, 'that's not national policy.'
'I don't care,' LeMay replied. 'It's my policy. That's what I'm going to do.'"
** ibid. pp. 245-6, emphasis original
"[successor of Curtis LeMay, General] Power was a brutal, easily angered man who struck Air Staff officers outside SAC as dim-witted and insensitive to the dilemmas that the bomb raised. Once, when Herman Kahn was briefing Power on the long-term genetic effects of nuclear weapons, Power suddenly chuckled, leaned forward in his chair and said, "You know, it's not yet been proved to me that two heads aren't better than one." Even Kahn was outraged, and sternly lectured Power that he should not discuss human life so cavaliery." ...
"...General Power finally agreed to hear Kaufmann's counterforce briefing. ... Not two minutes into the lecture, Power interrupted with a long, angry tirade against everything that Kaufmann was saying.
"Why do you want us to restrain ourselves?" Power bellowed. "Restraint? Why are you so concerned with saving their lives? The whole idea is to kill the bastards!" After several minutes of this, he finally said, "Look. At the end of the war, if there are two Americans and one Russian, we win!"
Kaufmann - his patience exhausted - snapped back, "Well, you'd better make sure that they're a man and a woman." At that point, Power stalked out of the room."
Kiinnostukseni peliteoriaan on jo vuodelta 1985 jolloin luin Richard Dawkinsin Itsekkään Geenin ja olin myyty. Eläinten agression tutkimuksessa ja altruismin tutkimuksesessa yms. peliteoriaa käytettiin varsin onnistuneesti.
Evolutiivisessa peliteoriassa luovuttiin tietysti rationaalisuusoletuksesta.Mielenkiintoista kuitenkin on, että evolutiiviset mallitkin konvergoituvat pitkällä aikavälillä usein samoihin Nashin tasapainotiloihin kuin rationaalisuusoletukseen perustuvat mallit.
(Pitääpä tosiaan ottaa tuo mainitsemasti kirja ja tutustua aiheeseen "miten päätöksiä todellisuudessa tehdään".)
Minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten se kysymys miten instituutiot muuttuvat. Esimerkkinä vaikkapa 1800-1900-luvuilla tapahtunut kansallisvaltioiden voitto. Ennenhän Euroopassa oli vallinnut hyvin kirjava valikoima erilaisia valtioita pikkuruhtinaskunnista, aatelistasavaltoihin, kansallisvaltioihin, monikulttuurisiin monarkkioihin jne.
Tai toisena esimerkkinä sosialismin romahtaminen Euroopassa ja valkoisen vallan romahtaminen eteläisessä Afrikassa.
Instituutioiden muutosten tutkimus ei sekään voi perustua rationalitettioletuksella.
(palaan tähän vielä.)
Instituutioiden muutoksen problematiikasta on aiempi postaukseni tässä.
Lähetä kommentti