sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Juuri kun voitto oli melkein varmistettu - osa 3 - monikulttuurisuus

Vain muutama viikko on kulunut siitä, kun monikulttuurisuuskriittiset ehdokkaat saivat vaalivoiton kunnallisvaaleissa. Vaaleja oli edeltänyt ns. oikeistopopulismin eteneminen Euroopassa ja monikulttuurisuuskriittisyyden vahvistuminen mm. Ranskan ja Tanskan valtapuolueissa.

Kaksi viikkoa on kulunut siitä kun irakilainen pakolainen syytti HS:n yleisönosastossa monikultturisteja sallivuudesta kunniamurhia kohtaan:

Miksi kunniamurhat saavat jatkua Euroopassa? Onko kysymyksessä pelkkä kulttuurinen taantumuksellinen tapa, joka EU-maissa sivistyneesti ohitetaan? Käsittääkseni näin on. Euroopan valtiot ovat monikulttuurisuuden nimissä hyväksyneet nämä väkivallanteot.

Monikulttuurinen, suhteellinen ideologia ei käytännössä tunnusta ihmisten perusoikeuksia ja vapautta. Kun jonkin ryhmän oikeus esimerkiksi uskontoon tai heimoon perustuen hyväksytään, silloin ohitetaan yksilön oikeudet. Perheenjäsenten ja perheyhteisön keskinäiset vapausnormit ovat ristiriidassa keskenään.

Näin on varsinkin, kun kysymyksessä ovat naisten ja lasten vapaus ja turva.


Viikko on kulunut siitä, kun Jonsuun Yliopiston tutkija Vesa Puuronen edelytti termin monikulttuurisuus selkiinnyttämistä:

Monikulttuurisuudesta on olemassa kaksi pääversiota. Ensimmäistä voi kutsua säilyttäväksi (tai konservatiiviseksi) monikulttuurisuudeksi. Sen lähtökohta on, että jokaisen kulttuurin tulee sallia noudattaa omia tapojaan, kuten Bahaaldin totesi. Tämä monikulttuurisuuden versio voi johtaa onnettomiin seurauksiin, kuten kunniamurhiin ja pahoinpitelyihin.

Säilyttävä monikulttuurisuus ei kuitenkaan ole monikulttuurisuuden ainoa eikä nykyään myöskään hallitseva tulkinta. Hallitseva tulkintaa on kansainvälisessä keskustelussa kutsuttu liberaaliksi monikulttuurisuudeksi. Suomeksi sen sisällön tavoittaa käsite "kehittävä monikulttuurisuus".

Tämän lähtökohta on, että ryhmäoikeudet – eli kulttuurisen ryhmän oikeus säilyttää ja noudattaa tapojaan – eivät voi ylittää yksilön ihmisoikeuksia.

Tämä monikulttuurisuuden versio siis, päinvastoin kuin Bahaaldin väitti, tunnustaa niin teoriassa kuin käytännössäkin ihmisen perusoikeudet.


Tämän aamun HS:ssä yhteisöpedagogi Riitta Kemppainen-Koivisto haluaa sekavassa artikkelissaan jo luopua koko termistä:

Suomessa monikulttuurisuus on lähes aina ongelmakeskeistä

"Maahanmuuttajuus on alkanut muokata maatamme niin, että olemme hyvin lähellä aikaa, jolloin voimme puhua vain suomalaisista."

Erikoistutkija Vesa Puuronen peräänkuulutti (HS 18. 11.) keskustelua monikulttuurisuudesta.

Kun 1970-luvulla kansainvälisyys oli Suomessa vielä juhlallista jorinaa, on tämän päivän monikulttuurisuuspuhe aina jotenkin kytköksissä maahanmuuttajiin ja lähes aina ongelmakeskeistä.

Olli Löytty on nimennyt Maltillinen hutu -kirjassaan niin monikulttuurisuuden kuin kansainvälisyydenkin tuontitavaraksi, jotka pikemminkin pitävät meitä erilaisuudesta erillään kuin yhdistävät ketään.

Löytyn mielestä monikulttuurisuus Suomessa on kuin marjapiirakka. Piirakassa eri etniset ryhmät muodostavat omia vähemmistösiivuja, ja me kantaväestöön kuuluvat haukkaamme suurimman palan. Piirakassa ei ole mitään yhteistä eikä päällekkäistä.

Monikulttuurisuus käsitetään ikään kuin monien eri etnisten kulttuurien kulttuuriksi, jolloin ruokalistalla pidetään eri makuyhdistelmiä ja kutsutaan pöydän ympärille eksoottisen näköisiä ihmisiä.

Löytty neuvookin meitä pikkuhiljaa luopumaan monikulttuurisuus-käsitteen käytöstä tai ainakin luopumaan piirakan leipomisesta ja siirtymään katsomaan kaleidoskoopin läpi. Näin näkisimme alati vaihtuvia tilanteita, ja sitä kautta oppisimme käsittelemään ja ymmärtämään jatkuvaa muutosta.

Tehtävämme olisi hapuillen tunnustella muuttuvassa maisemassa elämää ympärillämme ilman mitään erikoista. Jatkaisimme vain arkisia askareita hätäilemättä ja konflikteja pelkäämättä.

Kaleidoskoopin läpi katsominen voisi auttaa ymmärtämään monikulttuurisuuden sijaan moninaisuutta. Moninaisuus on laajempaa eri kulttuurien liikettä, jossa kietoutuvat yhteen etnisyys, sukupuolinen suuntautuminen, eri uskonnot ja sukupuolet.

Nämä kaikki muodostavat ikään kuin verkon, jonka rihmastot auttavat näkemään piirakan erojen sijaan yhteyksiä ja kytköksiä.

Suomessa laajemmin alkanut maahanmuuttajuus 1990-luvulla yhdisti monikulttuurisuuden ja maahanmuuttajuuden. Nykyisin elämme jo kuitenkin tilassa, jossa emme enää kovinkaan hyvin pysty erottelemaan montako venäläistä, somalialaista tai kurdia maassa asuu. Maahanmuuttajuus on alkanut muokata maatamme niin, että olemme hyvin lähellä aikaa, jolloin voimme puhua vain suomalaisista.

Olemme hitaasti totuttautumassa ajatukseen, että uutta ja outoa ei tule vain maan rajojen ulkopuolelta, vaan sitä syntyy koko ajan myös maan sisällä.

Meidän yhtenäiskulttuurimme on näin vahvistumassa, saamassa uutta sisältöä – muuttumassa, niin kuin muutkin muuttuvat. Opimme toisten läsnäoloa, käytöstä, uusia toiminta- ja ajattelutapoja.

Totuttelemme kaaoksen hallintaan ja opimme sietämään epäjärjestystä, ottamaan maailman säröisenä vastaan, sellaisena kuin se näyttäytyy. Tämä on samalla ennen kaikkea muutosta itsessämme.

Kansallista identiteettiämme muokataan näin koko ajan. Opimme totuttelemalla, kuulostelemalla, haistelemalla ja maistelemalla pienin erin hyväksymään myös sen, että meidän yhtenäiskulttuurimme muutoksen myötä identiteettimme ei katoa vaan muovautuu toisenlaiseksi.

Olemme erottelupolitiikan eli monikulttuurisuuden sijaan hyvässä vauhdissa kohti moninaisuuden Suomea.

Kun Löytty ehdottaa luopumista koko monikulttuurisuuden käsitteestä, tulisi sen kytkös maahanmuuttajiin jättää pikkuhiljaa taka-alalle. Tässä välillä elämme hetken uussuomalaisten kanssa. Mutta kaleidoskooppi ohjaa vahvistamaan uutta kulttuurista identiteettiämme. Se tapahtuu tunnustamalla yhtenäiskulttuurin muuttuminen – verkkoja kutoen, rihmastoja rakentaen.


Summa summarum:

Sekä suomalaiset että monet maahanmuuttajat ovat huolestuneita monikultturismin mukanaan tuomista ongelmista. Aluksi eliitti kielsi ongelmat kokonaan. Nyt eliitti haluaa keskustella, mutta vain niillä termeillä jotka se itse määrittelee. Keisarilla ei edelleenkään ole vaatteita.

Kekkosen aikana suurista ongelmista ei puhuttu julkisuudesta, mutta valtiojohto hoiti asiat usein kuntoon hiljaisuudessa. Nykyäänkään asioista ei saisi vielä puhua - ero on siinä että valtiojohdossa olevat naivit ihmiset eivät tee ongelmille mitään ilman että kansa vaatii että jotain tapahtuu.

Älyköt keskustelevat pienissä narsistikerhoissaan - mutta heidänkään mielestään kansan ei pitäisi keskustella asioista. Keskustelu olisi jätettävä Niemelälle, Roosille ja muille "skeptikoille".
Lähetä kommentti