Konservatismi ja liberalismi

Hätäpäidenkalinaa linkkaa kahteen hyvään artikkeliin, jotka pureutuvat amerikkalaisen konservatiivisuuden ja liberaalisuuden eroihin. Molemmat artikkelit ovat liberaaliin kirjoittamia, mutta suhtautuvat aiheeseensa tapauolisesti. Siis tutkijan ottein. Yrittäkääpä jaksaa lukea ajatuksella.

Voisiko HUS oppia Natsi-Saksan armeijasta ?

HUS:issa työilmapiiri on HS:n mukaan voimakkaasti heikentynyt. Työilmapiirin lasku liitetään mm. uuteen johtamismalliin:

Siinä, missä aiemmin ylilääkärit johtivat lääkäreitä ja ylihoitajat hoitajia, nyt ammattijohtajat korvaavat hoitoalan ammattilaiset. Tällainen malli ilmeisesti vieraannuttaa työntekijöitä, koska työntekijät (lääkärit, hoitajat) kokevat johtajat ulkopuolisina.

Armeija on samanlainen hierarkkinen organisaatio kuin sairaala. Israelilainen tutkija van Creveldt on osoittanut, että joukko-osaston tehokkuus kasvaa oleellisesti kun rivisotilas luottaa esimiehiinsä. Luottamusta kasvattaa se, että päällikkö on ns. paras vertaistensa joukosta.

van Creveldt on havainnut että natsi-Saksan armeija onnistui erittäin hyvin luomaan organisaation jossa armeijan rivisotilaat luottivat esimiehiinsä ja esimiehet saattoivat luottaa miehiinsä. Kansankokonaisuuus kirjoittaa:

Oleellista hierarkian toimivuudelle missä tahansa organisaatiossa (yritys, armeija tms.) on kuinka hyvin alaiset arvostavat esimiestään ja kuinka paljon esimies voi luottaa alaisiinsa. Jos molemminpuolinen arvostus ja luottamus vallitsee ja esimiehet jakavat samat arvot kuin alaiset, organisaatio toimii tehokkaasti. Muussa tapauksessa tarvitaan jatkuvaa kontrollia, raportointia alhaalta ylöspäin ja yksityiskohtaista käskytystä jokaisen tehtävän suorittamiseksi. Tällaisessa tilanteessa alaiset kokevat johtajuuden usein epäoikeudenmukaiseksi. He purnaavat ja jopa kapinoivat.

Israelilianen tutkija van Creveldt on havainnut että natsi-Saksan armeija onnistui erittäin hyvin luomaan organisaation jossa armeijan rivisotilaat luottivat esimiehiinsä ja esimiehet saattoivat luottaa miehiinsä. Verrattuna ensimmäiseen maailmansotaan jolloin Saksan armeijan upseerit olivat aatelisia, natsi-Saksan alin upseeristo jakoi saman sosiaalisen taustan ja ajatusmaailman kuin rivisotilas.

Sotaonnen kääntyessäkin saksalaiset joukko-osastot kärsivät suht vähän rintamakarkuruudesta - päinvastoin kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Sotilaat hoitivat tehtävänsä ilman että jokaista asiaa piti erikseen käskyttää. Natsi-Saksan häviö sodassa johtui muista syistä kuin armeijan tehokkuudesta - ilmeisesti siitä että resursseja oli paljon vähemmän kuin amerikkalaisilla ja venäläisillä.

Miesten ja naisten persoonallisuuserot kasvussa

Kun ihmisten vapaus lisääntyy, he eivät ole enää pakotettuja yhteiskunnan heiltä edellyttämiin rooleihin. Tällöin perinteisen käsityksen mukaan mm. naisten ja miesten väliset erot vähenevät. Mies voi olla pehmeä, hoitava ja vähemmän kilpailuhenkinen.

New York Timesin referoima tutkimus väittää päinvastaista. Kun vapaus lisääntyy, persoonallisuustyyppierot kasvavat.

To test these hypotheses, a series of research teams have repeatedly analyzed personality tests taken by men and women in more than 60 countries around the world. For evolutionary psychologists, the bad news is that the size of the gender gap in personality varies among cultures.

For social-role psychologists, the bad news is that the variation is going in the wrong direction. It looks as if personality differences between men and women are smaller in traditional cultures like India’s or Zimbabwe’s than in the Netherlands or the United States. A husband and a stay-at-home wife in a patriarchal Botswanan clan seem to be more alike than a working couple in Denmark or France. The more Venus and Mars have equal rights and similar jobs, the more their personalities seem to diverge.

Toisin sanoen mitä vapaampi yhteiskunta on, sitä vähemmän ympäristö vaikuttaa ihmisten persoonallisuuteen ja sitä enemmän perimä (mm. sukupuoli). Naisten ja miesten väliset persoonallisuuserot kasvavat.

Tämähän on oikeastaan pelkästään loogista. Jo aiemminhan on todettu se, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä vähemmän ympäristö vaikuttaa ihmisen kohtaloon ja sitä enemmän perimä. Sata vuotta sitten useimmissa maissa vanhempien yhteiskunnallinen asema määräsi mihin kouluun lapsi pääsi ja mihin ammattiin hän aikuisena joutui. Lahjakkuuden (äo:n) ja yhteiskunnallisen aseman korrelaatio oli alhainen. Säätykierron voimistuessa lähes kaikki älykkäät alempien sosiaaliluokkien lapset nousivat keskiluokkaan.

(Kts. esimerkiksi Murrayn ja Herrnsteinin Bell Curve: Intelligence and Class Structure in American Life tai aikaisempi postaukseni aiheesta.)

NYT:n referoima tutkimus antaa viitettä siitä, että maatalousyhteiskunta muokkasi nimenomaan miesten persoonallisuutta tiukoilla säännöillään. Kun säännöt kevenevät, mies vapautuu olemaan oma itsensä. Mies on perinteisessä maatalousyhteiskunnassa ahdistuneempi ja vähemmän kilpailuhenkinen kuin modernissa yhteiskunnassa.

Moderni yhteiskunta on tutkimuksen tekijöiden mukaan eräänlainen askel kohti metsästäjä-keräilijä-elämää pois ahdistavasta maatalousyhteiskunnasta:

"“In some ways modern progressive cultures are returning us psychologically to our hunter-gatherer roots,” he argues. “That means high sociopolitical gender equality over all, but with men and women expressing predisposed interests in different domains. Removing the stresses of traditional agricultural societies could allow men’s, and to a lesser extent women’s, more ‘natural’ personality traits to emerge.”

[In agriculturally based economies] monopolization of power and resources by a few men was ‘unnatural’ in many ways,” Dr. Schmitt says, alluding to evidence that hunter-gatherers were relatively egalitarian.

Olen miettinyt sitä, mitenkä paljon itseasiassa moderni maailma muistuttaa metsästäjä-keräilijöiden yhteisöllistä elämää.

1. Yhteiskunta sirpaloituu hyvässä ja pahassa pieniin yhteisöihin - etnisiin ryhmiin, uskontokuntiin ja jengeihin - joitten sisällä kyllä tehdään yhteistyötä, mutta jotka kilpailevat keskenään.

2. Keskenään kilpailevat pienyritykset muistuttavat keräilijä-metsästäjä-yhteisöjä:

Yhteistyö firman sisällä on voimakasta. Kilpailu firmojen välillä kovaa. Ne firmat voittavat, joissa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja joissa toimitusjohtaja kykenee motivoimaan työntekijänsä. Toimitusjohtaja ei voi tällaisessa yrityksessä "pomottaa" työntekijöitään, vaan hänen auktoriteettinsa perustuu ensi sijassa henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.

Kilpailu yritysten välillä on eräänlaista kulttuurista ryhmävalintaa: Väärät käytännöt johtavat yhteisön (yrityksen) tuhoon, jolloin väärät käytännöt ("meemit") häviävät. Tai ainakin muut yritykset imitoivat menestyvien yritysten käytäntöjä, jolloin tehottomat käytännöt taas häviävät.

Kansankokonaisuus kirjoitti yritysten yhteisöllisyydestä perusteellisemmin jo kaksi vuotta sitten.

Strategia, työntekijä, yritys ja valtio

Keskustelimme Alumiinitaivas-nimisen kaverin kanssa strategioista ja peliteoriasta jonkin aika sitten. Keskustelu liittyi erityisesti Naton sotilasstrategioihin ja Baltian puolustukseen.

"Pelin" suhde "strategiaan" on käsittääkseni se, että pelillä pyritään mallintamaan tietynlaista strategista tilannetta hyvin kompaktissa matemaattisessa muodossa. Malli ei koskaan kuvaa todellisuutta yksi-yhteen vaan malli tekee aina yksinkertaistuksia. Toisaalta matemaattisen mallin etu on, että mallista voidaan tehdä eksakteja ennustuksia matematiikan keinoin. Mallit - esimerkiksi pelit - ovat tietysti vain työkaluja todellisuuden hahmottamiseen.

Tänään HS haastattelee strategia-asiantuntijaa, Stanfordin yliopiston johtamisen professoria, Robert Burgelmania.

Mielenkiintoisinta haastattelussa on se mitä Burgelman puhuu työntekijöistä:

"Jokaisen työntekijän pitäisi yksilötasolla olla strategi ja kysyä itseltään 'mitä arvoa luon työssäni yritykselle'. Jos vastaus on, että en tiedä, on syytä päätellä, että jossain vaiheessa työpaikka eliminoidaan."

Työntekijän ja työnantajan suhde on ainakin osittain strateginen: työnantaja hyötyy työntekijästä jollain tavalla ja työntekijä työnantajasta vastaavasti. Työntekijälle on oleellista tietää, kuinka paljon työnantaja hänestä hyötyy, kuinka helppo työnantajan on korvata hänet toisella työntekijällä ja kuinka helppo hänen itsensä on löytää uusi työpaikka. Kun työntekijä tietää - ainakin suunnilleen - nämä seikat hän kykenee päättelemään miten omaa etuaan maksimoiva työnantaja toimii tietyissä tilanteissa ja miten hänen itsensä kannattaa toimia. Työntekijä kykenee näin tekemään startegisia päätöksiä. Pelin pelaamiseksi pitää ymmätää mitä peliä pelataan.

"Työntekijän on silloin [kun hän huomaa että työnantaja ei hänestä hyödy] parempi eliminoida itsensä ja hakea uusi työpaikka, jossa voi tuoda arvoa, kuin pysyä työpaikassa jossa arvoa ei synny."

Jos et tuota työnantajallesi arvoa, on parempi vaihtaa työpaikka itse nousukauden aikana kuin odottaa että taantuman aikana työnantaja irtisanoo sinut.

"Olosuhteet eivät tällöin määrittele sinun elämääsi vaan sinä määrittelet olosuhteet."

Työnantajan etu ei ole sama kuin työntekijän etu. Jos työnantaja esimerkiksi tietää tarvitsevansa sinua vielä jonkin aikaa, hän alkaa luvata irtisanottaville irtisanomisrahaa. Tämä saa työntekijän kuvittelemaan, että ei kannata irtisanoa itseään vaan odottaa, että työntekijä irtisanoo. Tämä on kuitenkin väärä johtopäätös. Irtisanomiset kasautuvat usein taantumaan, jolloin uuden työpaikan saaminen on vaikeaa. Irtisanomisraha ei silloin juuri lämmitä.

Uusklassisen taloustieteen Homo Economicus-oletuksen mukaan ihminen toimii rationaalisesti omaa utiliteettian maksimoiden. Todellisuudessa näin ei useinkaan ole. Mm. henkinen laiskuus saa ihmisen usein valitsemaan lyhyellä tähtäimellä helpoimman ratkaisun - esimerkiksi jäämään vanhaan työpaikkaan.

Stratgeinen ajattelu ei ole tärkeää vain työntekijöille ja yrityksille. Valtion johdon on oleellista ymmärtää valtion strateginen tilante. Paasikivi tarkoitti juuri tätä sanoessaan

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku

HS:n entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Kalle Koponen tarkoitti myös samaa:

"Yksi ilmeinen johtopäätös tapahtumista on se, että monella taholla ei ole osattu analysoida Venäjän aikeita oikein. Tämä on hälyttävä johtopäätös. On terveydelle vaarallista tehdä virhearvioita Venäjän aikeista. Toiveajattelu ei ole hyvä työkalu politiikan ennakointiin."

Suomelle on oleellista ymmärtää Venäjän päämäärät, prioriteetit, Venäjän todellinen vahvuus ja sen kiinnostus naapurimaidensa suhteen. Tällöin ja vain tällöin Suomen johto kykenee tekemään strategisia päätöksiä Suomen omasta linjasta - esimerkiksi Nato-jäsenyydestä.



HS:n artikkeli jatkuu:

Rajut irtisanomiset vaikeina aikoina kertovat Burgelmanin mukaan siitä, että yrityksen johto ei ole hoitanut asioitaan kunnolla hyvinä aikoina. Strategiaa ei kannata ruveta ajattelemaan vasta siinä vaiheessa, kun talouden suunta on kääntynyt.

"Se on myöhäinen, joskus ihan liian myöhäinen vaihe."

Vaikeina aikoina parhaiten pärjäävät sellaiset yritykset, jotka ovat hallinneet riippuvuudet parhaiten. Tällaiset yritykset eivät laskusuhdanteen aikana joudu tekemään kovia saneerauksia.

Vastaavasti Suomen ulkopoliittiselle johdolle voisi sanoa:

Rajut muutokset ulkopoliittiseen linjaan vaikeina aikoina kertovat siitä, että valtion johto ei ole hoitanut asioitaan kunnolla hyvinä aikoina. Strategiaa ei kannata ruveta ajattelemaan vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän suunta on kääntynyt.

"Se on myöhäinen, joskus ihan liian myöhäinen vaihe."

Vaikeina aikoina parhaiten pärjäävät sellaiset valtiot, jotka ovat hallinneet riippuvuudet parhaiten.

Eli suomennettuna:

Stubb hötkyilee, kun Halonen ja kumppanit ovat hoitaneet ulkopolitiikan huonosti.

Suomalaisten negatiivisuus - osa 1

Kansankokonaisuus kirjoitti suomalaisten negatiivisuudesta aikoinaan näin:

"Paavo Ruotsalainen totesi aikoinaan että elämä on murhehuone johon Vapahtaja-vainaa joskus tuo hetkellisen armon vilauksen. Suomalaisen kulttuurin parhaimmisto on aina tiennyt että elämä on onnetonta ja ahdistuneisuus on luovan ihmisen osa. Kari Hotakainen totesi muutama viikko sitten että huono itsetunto ja syyllisyys ovat valtava voimavara kirjailijalle.

Kauan suomalaiset ovat tienneet että amerikkalaisten ja ruotsalaisten positiivisuudessa on jotain mätää - ihmisen ei kuulu olla positiivinen. Itku pitkästä ilosta ! Mollimusiikki on parempaa kuin ruotsalaisten duurimusiikki.

Viime vuosikymmeninä kaikenlaiset Esa Saariset ovat hymyssä suin esittäneet positiivisuuden ilosanomaa. Ainakin keski-ikäistä miestä tuollainen ällöttää. Tietäähän sen että ei tuollaisesta hyvää seuraa. Joku turkulainen ravintoloitsija - Turkuhan on suomalaisen negatiivisuuden uljas pääkaupunki - totesikin että vielä pitkään sen jälkeen kun Esa Saarinen on jo alkanut kasvaa koiranputkea, turkulainen negatiivisuus elää ja voi hyvin."

Minusta suomalaisten negatiivisuus on fakta. Sitä on aika alkaa käsitellä analyyttisesti - ilman että se nähdään puhtaasti pahana tai hyvänä asiana.

Suomalaiset suhtautuvat negatiivisesti venäläisiin ja amerikkalaisiin, mustalaisiin, mustiin ja muslimeihin. Nuoret suvaitsevaiset suomalaiset halveksivat vanhempien ryssänvihaa ja suhtautuvat sen sijaan negatiivisesti suomalaisiin (ja amerikkalaisiin). Mm. suomalainen perusruoka on negatiivisten suvaitsevaisten ihmisten mielestä kauhistus.

Omiin suuntautuva negatiivisuus on negatiivisuuden korkein muoto. Rosa Meriläinen vaatii Suomen väestön vaihtamista. Rosa Meriläinen onkin ehkä Suomen negatiivisin ihminen.

Suvaitsevainen suomalainen tietää, että roduissa ei ole eroja ja hän suhtautuukin negatiivisesti siihen, että suomalaiset ovat maailman pahimpia rasisteja. Tarja Halosen äänestäjä suhtautuu negatiivisesti poliitikkoihin ja yleensä herroihin ja ihailee Halosta joka nöyryyttää poliitikkoja.

Negatiivisimpia suomalaisia ovat ne, jotka jatkuvasti valittavat että suomalaiset ovat negatiivisia.

Negatiivisuus on nimittäin usein kuitenkin myös voimavara - negatiivisuus ei ole pelkästään negatiivinen asia vaan usein myös positiivinen asia. Kansankokonaisuus antaa esimerkin:

Würtburgin yliopiston tilastotieteilijä Elart von Collanin mukaan PISA-testi ... ei kerro suomalaisen koulujärjestelmän vahvuuksista, vaan siitä yhteiskunnallisten ilmiöiden summasta, jossa suomalaislapset osallistuvat kokeeseen.

Yksi esimerkki tästä on suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin. Darmstadtin yliopiston tutkija Horst Entof vertaili PISA- tuloksia ulkomaalaispolitiikkaan. Korrelaatio on vahva. Mitä nuivempi maa on maahanmuuttajia kohtaan, sen parempia PISA-tuloksia se voi odottaa.

Myös maahanmuuttajiin suopeasti suhtautuvien maiden välillä on eroja. Jos maassa on paljon ulkomaista syntyperää olevia, mutta heidät on päästetty maahan tiukan seulonnan jälkeen (Kanadan malli), he pärjäävät paremmin kuin maat, joissa ei ole tiukkaa seulontaa (Saksan malli). Parhaiten pärjäävät maat, jotka eivät juuri rajojansa avaa (Suomen malli).

Naton sitoutuminen Baltian puolustukseen

Kirjoitin viimeistä edellisessä postauksessani siitä, että Naton on sitouduttava puolustamaan kaikkia jäsenmaitaan - myös Baltian maita. Sitoutumisen on oltava niin vakuuttavaa, että Venäjä tietää, että "rauhanturvaajien" lähettäminen Narvaan "turvaamaan" Venäjän kansalaisten henkeä etnisen konfliktin sattuessa johtaa Naton vastahyökkäykseen.

HS:n mukaan Yhdysvaltain uusi Nato-lähettiläs Kurt Volker toteaakin, että Naton valmiutta puolustaa Baltian maita on parannettava Georgian tapahtumien takia. Nato on Volkerin mukaan täysin sitoutunut puolustamaan Baltiaa. Naton viides artikla edellyttää Volkerin mukaan että kaikki Nato-maat puolustavat hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa maata.

Virolaisen sotilasasiantuntijan Leo Kunnaksen mukaan Natolla ei ole kuitenkaan lainkaan puolustusuunnitelmaa Baltian maille, koska Nato on pitänyt Venäjää kumppaninaan. Kestäisikin Kunnaksen mukaan jopa 30 vuorokautta saada riittävä määrä Nato-joukkoja paikalle, jos Venäjä hyökkäisi.

Natolla on Puolalle jo operatiivinen suunnitelma ja Viron presidentti Toomas Ilves vaatii vastaavan suunnitelman tekoa myös Baltian maille. Naton viidettä artiklaa pitää Ilveksen mukaan konkretisoida sotilaallisen tuen osalta.

(Lähde: HS 4.8.2008, "USA haluaa vahvistaa Baltian maiden puolustusta Venäjän varalta")

Varsinaisesta asiasta hiukan sivuun voinee todeta, että presidentti Ilves pyrkii aktiivisesti takaamaan oman maansa turvallisuuden, mutta on myös aktiivinen kansainvälinen toimija. Hän on seisonut mm. Georgian rinnalla. Ilves on toimillaan osoittanut olevansa eurooppalainen valtiomies, eikä vapiseva fasismin myötäilijä kuten oma presidenttimme.

Eesti Päevaleht kritisoi EU:n heikkoa reagointia Venäjää kohtaan ja totesi että EU:n politiikka Venäjää kohtaan muistuttaa sitä sovittelupolitiikkaa, jolla Eurooppa 30-luvulla yritti rauhoittaa Saksaa. (Esimerkkinä 30-luvun sovittelupolitiikasta oli Tsekkoslovakian sudettisaksalaisalueiden luovutus Saksalle Muenchenin sopimuksella.)

Suomen vasemmiston suhde venäläisiin fasisteihin on ainakin peilikuva suomalaisen oikeiston suhtautumisesta natseihin 30-luvulla. Ymmärtävä ja hiukan ihaileva. Halonen toki tuomitsi venäläisen imperialismin Georgian tapauksessa, mutta piti taitavasti huolta siitä, että teki sen viimeisenä ja hyvin vaisusti.

Yhteisöllisyydestä kainuulaiseen tapaan

Valkean blogilla on mielenkiintoinen postaus yhteisöllisyydestä kainuulaiseen tapaan. Valkea käsittelee erityisesti sitä, miten tarinat heijastavat ryhmän normeja vastavuoroisuudesta, luonnon kunnioittamisesta ja työn arvostamisesta.