Strategia, työntekijä, yritys ja valtio

Keskustelimme Alumiinitaivas-nimisen kaverin kanssa strategioista ja peliteoriasta jonkin aika sitten. Keskustelu liittyi erityisesti Naton sotilasstrategioihin ja Baltian puolustukseen.

"Pelin" suhde "strategiaan" on käsittääkseni se, että pelillä pyritään mallintamaan tietynlaista strategista tilannetta hyvin kompaktissa matemaattisessa muodossa. Malli ei koskaan kuvaa todellisuutta yksi-yhteen vaan malli tekee aina yksinkertaistuksia. Toisaalta matemaattisen mallin etu on, että mallista voidaan tehdä eksakteja ennustuksia matematiikan keinoin. Mallit - esimerkiksi pelit - ovat tietysti vain työkaluja todellisuuden hahmottamiseen.

Tänään HS haastattelee strategia-asiantuntijaa, Stanfordin yliopiston johtamisen professoria, Robert Burgelmania.

Mielenkiintoisinta haastattelussa on se mitä Burgelman puhuu työntekijöistä:

"Jokaisen työntekijän pitäisi yksilötasolla olla strategi ja kysyä itseltään 'mitä arvoa luon työssäni yritykselle'. Jos vastaus on, että en tiedä, on syytä päätellä, että jossain vaiheessa työpaikka eliminoidaan."

Työntekijän ja työnantajan suhde on ainakin osittain strateginen: työnantaja hyötyy työntekijästä jollain tavalla ja työntekijä työnantajasta vastaavasti. Työntekijälle on oleellista tietää, kuinka paljon työnantaja hänestä hyötyy, kuinka helppo työnantajan on korvata hänet toisella työntekijällä ja kuinka helppo hänen itsensä on löytää uusi työpaikka. Kun työntekijä tietää - ainakin suunnilleen - nämä seikat hän kykenee päättelemään miten omaa etuaan maksimoiva työnantaja toimii tietyissä tilanteissa ja miten hänen itsensä kannattaa toimia. Työntekijä kykenee näin tekemään startegisia päätöksiä. Pelin pelaamiseksi pitää ymmätää mitä peliä pelataan.

"Työntekijän on silloin [kun hän huomaa että työnantaja ei hänestä hyödy] parempi eliminoida itsensä ja hakea uusi työpaikka, jossa voi tuoda arvoa, kuin pysyä työpaikassa jossa arvoa ei synny."

Jos et tuota työnantajallesi arvoa, on parempi vaihtaa työpaikka itse nousukauden aikana kuin odottaa että taantuman aikana työnantaja irtisanoo sinut.

"Olosuhteet eivät tällöin määrittele sinun elämääsi vaan sinä määrittelet olosuhteet."

Työnantajan etu ei ole sama kuin työntekijän etu. Jos työnantaja esimerkiksi tietää tarvitsevansa sinua vielä jonkin aikaa, hän alkaa luvata irtisanottaville irtisanomisrahaa. Tämä saa työntekijän kuvittelemaan, että ei kannata irtisanoa itseään vaan odottaa, että työntekijä irtisanoo. Tämä on kuitenkin väärä johtopäätös. Irtisanomiset kasautuvat usein taantumaan, jolloin uuden työpaikan saaminen on vaikeaa. Irtisanomisraha ei silloin juuri lämmitä.

Uusklassisen taloustieteen Homo Economicus-oletuksen mukaan ihminen toimii rationaalisesti omaa utiliteettian maksimoiden. Todellisuudessa näin ei useinkaan ole. Mm. henkinen laiskuus saa ihmisen usein valitsemaan lyhyellä tähtäimellä helpoimman ratkaisun - esimerkiksi jäämään vanhaan työpaikkaan.

Stratgeinen ajattelu ei ole tärkeää vain työntekijöille ja yrityksille. Valtion johdon on oleellista ymmärtää valtion strateginen tilante. Paasikivi tarkoitti juuri tätä sanoessaan

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku

HS:n entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Kalle Koponen tarkoitti myös samaa:

"Yksi ilmeinen johtopäätös tapahtumista on se, että monella taholla ei ole osattu analysoida Venäjän aikeita oikein. Tämä on hälyttävä johtopäätös. On terveydelle vaarallista tehdä virhearvioita Venäjän aikeista. Toiveajattelu ei ole hyvä työkalu politiikan ennakointiin."

Suomelle on oleellista ymmärtää Venäjän päämäärät, prioriteetit, Venäjän todellinen vahvuus ja sen kiinnostus naapurimaidensa suhteen. Tällöin ja vain tällöin Suomen johto kykenee tekemään strategisia päätöksiä Suomen omasta linjasta - esimerkiksi Nato-jäsenyydestä.



HS:n artikkeli jatkuu:

Rajut irtisanomiset vaikeina aikoina kertovat Burgelmanin mukaan siitä, että yrityksen johto ei ole hoitanut asioitaan kunnolla hyvinä aikoina. Strategiaa ei kannata ruveta ajattelemaan vasta siinä vaiheessa, kun talouden suunta on kääntynyt.

"Se on myöhäinen, joskus ihan liian myöhäinen vaihe."

Vaikeina aikoina parhaiten pärjäävät sellaiset yritykset, jotka ovat hallinneet riippuvuudet parhaiten. Tällaiset yritykset eivät laskusuhdanteen aikana joudu tekemään kovia saneerauksia.

Vastaavasti Suomen ulkopoliittiselle johdolle voisi sanoa:

Rajut muutokset ulkopoliittiseen linjaan vaikeina aikoina kertovat siitä, että valtion johto ei ole hoitanut asioitaan kunnolla hyvinä aikoina. Strategiaa ei kannata ruveta ajattelemaan vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän suunta on kääntynyt.

"Se on myöhäinen, joskus ihan liian myöhäinen vaihe."

Vaikeina aikoina parhaiten pärjäävät sellaiset valtiot, jotka ovat hallinneet riippuvuudet parhaiten.

Eli suomennettuna:

Stubb hötkyilee, kun Halonen ja kumppanit ovat hoitaneet ulkopolitiikan huonosti.

Sitoutuuko Nato puolustamaan jäsenmaitaan ?

Yhdysvalloissa keskustellaan Georgian tapahtumien jälkeen siitä, oliko virhe päästää Baltian maat Natoon vai kuuluuko Baltia "luonnostaan" Venäjän etupiiriin.

Onko Natolla - ja Yhdysvalloilla erityisesti - todella halukkuutta puolustaa Viroa, jos Venäjä lähettäisi "rauhanturvajoukkojaan" Koillis-Viroon ? Kysymyksen voi esittää toisella tavalla: Onko Nato sitoutunut puolustamaan jokaista jäsenmaataan kaikissa tilanteissa vaikkapa ydinasein ?

Mikäli Venäjä olisi varma, että Nato todella on sitoutunut puolustamaan jokaista jäsenmaataan hinnalla millä hyvänsä, Venäjä ei ainakaan peliteorian mukaan astuisi jalallaan yhdenkään Nato-maan alueelle eikä sodan riskiä juuri olisi. Mutta ongelma tuleekin siitä, että sitoutuminen kaikkien Nato-maiden puolustamiseen pitää tapahtua ennen kuin hyökkäys on tapahtunut. Jos vasta hyökkäyksen jälkeen aletaan keskustelemaan, kannattaako Naton iskeä konventionalalisin asein hyökkääjiä vastaan ja/tai ydinasein Moskovaan, globaalin sodan hinta tuntuu aivan liian suurelta saatuun hyötyyn (Viron koskemattomuuden turvaaminen) verrattuna.

Alkuperäinen peli AP, jossa hyökkäyksen hyöty Venäjälle on pieni verrattuna varman vastaiskun aiheuttamaan haittaan, transformoituu nimittäin sillä hetkellä, kun Venäjän armeija ylittää Narva-joen, aivan toiseksi peliksi UP. Uudessa pelissä UP Nato saa vastahyökkäyksestä haitan, joka on monin verroin suurempi kuin se haitta joka syntyy jos vastahyökkäykseen ei lähdetä.

Suoraviivainen johtopäätös on että Venäjä voi huoletta hyökätä Viroon, koska uudessa pelissä UP Nato optimoi omaa etuaan ja valitsee luopumisen vastahyökkäyksestä.

Suoraviivainen johtopäätös ei kuitenkaan päde, jos Nato saa Venäjän uskomaan että kaikissa tapauksissa jossa Nato-maahan hyökätään, Nato vastaa hyökkäykseen ydinaseilla. Eli Nato sitoutuu puolustamaan omia jäsenmaitaan. Peli AP ei transformoidu peliksi UP koska Nato sitoutuu alkuperäiseen peliin: Sillä hetkellä kun Venäjän armeija ylittää Narva-joen, vääjäämätön seuraus on että ydinsota alkaa. Koska peli AP ei koskaan transformoidu peliksi UP, Venäjä optimoi strategiaansa alkuperäisessä pelissä AP jolloin on selvää että Venäjä ei hyökkää.

En tiedä tarkkaan, miten tämä sitoutuminen tapahtuisi, mutta Naton asiantuntijat toivottavasti tietävät.

Kansankokonaisuus kertoi aikoinaan esimerkin siitä, miten Cortes sai miehensä sitoutumaan taisteluun Meksikosta:

Esimerkki sitoumuksesta oli kun Meksikon valtaaja Cortes poltti omien sotilaidensa ja atsteekkien nähden ne laivat joilla Cortesin joukot saapuivat Meksikoon. Cortes osoitti tällä teollaan että hänen joukkonsa sitoutuvat taistelemaan voittoon tai häviöön asti. Pakeneminen oli rajoitettu pois Cortesin ja hänen sotilaidensa strategioista.

Jos laivojen polttamisen sijaan Cortes olisi vain julistanut taistelevansa loppuun asti, lupaus olisi ollut helppo myöhemmin purkaa. Lupaus olisi ollut vain lupaus ei oikea sitoumus. Lupaus muuttui sitoumukseksi kun laivat poltettiin.

Edellisen kylmän sodan aikana USA onnistui vakuuttamaan Neuvostoliiton ainakin kaksi kertaa sitoutumisestaan:

Peliteoreetikko Gintisin uudessa kirjassa Game Theory Evolving on hyvä esimerkki sitoutumisesta: Kun USA sitoutui siihen että se vastaa NL:n konventionaalisin asein suoritettuun hyökkäykseen ydinaseilla, NL ei koskaan hyökännyt Länsi-Eurooppaan.

Ellei USA olisi kyennyt osoittamaan NL:lle olevansa sitoutunut, NL olisi voinut aloittaa sodan minkä se olisi hyvin suurella todennäköisyydellä voittanut. Pelkän oman edun (utiliteetin) maksimoinnin kannalta USA:n ei olisi enää hyökkäyksen alettua kannattanut aloittaa atomisotaa koska atomisota olisi johtanut molempien suurvaltojen - myös USA:n tuhoon.

Vastaavasti USA kykeni Kuuban kriisin aikaan osoittamaan NL:lle että se on sitoutunut ydinsotaan jos NL tuo Kuubaan ydinaseita.

Se miten USA näissä kahdessa tilanteessa kykeni osoittamaan sitoutumisensa Nl:lle on minulle osittain epäselvää.

Herää kysymys, onnistuuko Nato vuonna 2008 osoittamaan Venäjälle vakuuttavasti että on sitoutunut puolustautumaan ydinasein jokaista jäsenmaataan. Onnistuuko Nato vakuuttamaan Venäjän sitoutumisestaan tilanteessa, jossa Eurooppa on yhä enemmän riippuvainen Venäjän öljystä ja tilanteessa, jossa USA:ssa isolationistiset pyrkimykset vahvistuvat presidentin vaalien alla.

Toivottavasti länsimaiden johdossa on vielä rationaalisia ihmisiä, jotka tajuavat sitoutumisen merkityksen. Kauhulla voi ajatella että Nato-strategi joutuisi selittämään yllä olevan logiikan suomalaiselle sosiaalidemokraattiselle naispoliitikolle ja joutuisi yrittämään saada tämän vakuuttumaan siitä että sitoutuminen on välttämätön.

Sosiaalidemokraattisen naispoliitikon on mahdoton ajatella tilannetta, jossa jossittelulle ja jaarittelulle ei enää ole tilaa vaan on pakko rajoittaa tulevaisuuden mahdollisuuksia sitoutumalla automaattiseen vastahyökkäykseen. En sano tätä poliittisena propagandana. Asia vain on näin.