Sitoutuuko Nato puolustamaan jäsenmaitaan ?

Yhdysvalloissa keskustellaan Georgian tapahtumien jälkeen siitä, oliko virhe päästää Baltian maat Natoon vai kuuluuko Baltia "luonnostaan" Venäjän etupiiriin.

Onko Natolla - ja Yhdysvalloilla erityisesti - todella halukkuutta puolustaa Viroa, jos Venäjä lähettäisi "rauhanturvajoukkojaan" Koillis-Viroon ? Kysymyksen voi esittää toisella tavalla: Onko Nato sitoutunut puolustamaan jokaista jäsenmaataan kaikissa tilanteissa vaikkapa ydinasein ?

Mikäli Venäjä olisi varma, että Nato todella on sitoutunut puolustamaan jokaista jäsenmaataan hinnalla millä hyvänsä, Venäjä ei ainakaan peliteorian mukaan astuisi jalallaan yhdenkään Nato-maan alueelle eikä sodan riskiä juuri olisi. Mutta ongelma tuleekin siitä, että sitoutuminen kaikkien Nato-maiden puolustamiseen pitää tapahtua ennen kuin hyökkäys on tapahtunut. Jos vasta hyökkäyksen jälkeen aletaan keskustelemaan, kannattaako Naton iskeä konventionalalisin asein hyökkääjiä vastaan ja/tai ydinasein Moskovaan, globaalin sodan hinta tuntuu aivan liian suurelta saatuun hyötyyn (Viron koskemattomuuden turvaaminen) verrattuna.

Alkuperäinen peli AP, jossa hyökkäyksen hyöty Venäjälle on pieni verrattuna varman vastaiskun aiheuttamaan haittaan, transformoituu nimittäin sillä hetkellä, kun Venäjän armeija ylittää Narva-joen, aivan toiseksi peliksi UP. Uudessa pelissä UP Nato saa vastahyökkäyksestä haitan, joka on monin verroin suurempi kuin se haitta joka syntyy jos vastahyökkäykseen ei lähdetä.

Suoraviivainen johtopäätös on että Venäjä voi huoletta hyökätä Viroon, koska uudessa pelissä UP Nato optimoi omaa etuaan ja valitsee luopumisen vastahyökkäyksestä.

Suoraviivainen johtopäätös ei kuitenkaan päde, jos Nato saa Venäjän uskomaan että kaikissa tapauksissa jossa Nato-maahan hyökätään, Nato vastaa hyökkäykseen ydinaseilla. Eli Nato sitoutuu puolustamaan omia jäsenmaitaan. Peli AP ei transformoidu peliksi UP koska Nato sitoutuu alkuperäiseen peliin: Sillä hetkellä kun Venäjän armeija ylittää Narva-joen, vääjäämätön seuraus on että ydinsota alkaa. Koska peli AP ei koskaan transformoidu peliksi UP, Venäjä optimoi strategiaansa alkuperäisessä pelissä AP jolloin on selvää että Venäjä ei hyökkää.

En tiedä tarkkaan, miten tämä sitoutuminen tapahtuisi, mutta Naton asiantuntijat toivottavasti tietävät.

Kansankokonaisuus kertoi aikoinaan esimerkin siitä, miten Cortes sai miehensä sitoutumaan taisteluun Meksikosta:

Esimerkki sitoumuksesta oli kun Meksikon valtaaja Cortes poltti omien sotilaidensa ja atsteekkien nähden ne laivat joilla Cortesin joukot saapuivat Meksikoon. Cortes osoitti tällä teollaan että hänen joukkonsa sitoutuvat taistelemaan voittoon tai häviöön asti. Pakeneminen oli rajoitettu pois Cortesin ja hänen sotilaidensa strategioista.

Jos laivojen polttamisen sijaan Cortes olisi vain julistanut taistelevansa loppuun asti, lupaus olisi ollut helppo myöhemmin purkaa. Lupaus olisi ollut vain lupaus ei oikea sitoumus. Lupaus muuttui sitoumukseksi kun laivat poltettiin.

Edellisen kylmän sodan aikana USA onnistui vakuuttamaan Neuvostoliiton ainakin kaksi kertaa sitoutumisestaan:

Peliteoreetikko Gintisin uudessa kirjassa Game Theory Evolving on hyvä esimerkki sitoutumisesta: Kun USA sitoutui siihen että se vastaa NL:n konventionaalisin asein suoritettuun hyökkäykseen ydinaseilla, NL ei koskaan hyökännyt Länsi-Eurooppaan.

Ellei USA olisi kyennyt osoittamaan NL:lle olevansa sitoutunut, NL olisi voinut aloittaa sodan minkä se olisi hyvin suurella todennäköisyydellä voittanut. Pelkän oman edun (utiliteetin) maksimoinnin kannalta USA:n ei olisi enää hyökkäyksen alettua kannattanut aloittaa atomisotaa koska atomisota olisi johtanut molempien suurvaltojen - myös USA:n tuhoon.

Vastaavasti USA kykeni Kuuban kriisin aikaan osoittamaan NL:lle että se on sitoutunut ydinsotaan jos NL tuo Kuubaan ydinaseita.

Se miten USA näissä kahdessa tilanteessa kykeni osoittamaan sitoutumisensa Nl:lle on minulle osittain epäselvää.

Herää kysymys, onnistuuko Nato vuonna 2008 osoittamaan Venäjälle vakuuttavasti että on sitoutunut puolustautumaan ydinasein jokaista jäsenmaataan. Onnistuuko Nato vakuuttamaan Venäjän sitoutumisestaan tilanteessa, jossa Eurooppa on yhä enemmän riippuvainen Venäjän öljystä ja tilanteessa, jossa USA:ssa isolationistiset pyrkimykset vahvistuvat presidentin vaalien alla.

Toivottavasti länsimaiden johdossa on vielä rationaalisia ihmisiä, jotka tajuavat sitoutumisen merkityksen. Kauhulla voi ajatella että Nato-strategi joutuisi selittämään yllä olevan logiikan suomalaiselle sosiaalidemokraattiselle naispoliitikolle ja joutuisi yrittämään saada tämän vakuuttumaan siitä että sitoutuminen on välttämätön.

Sosiaalidemokraattisen naispoliitikon on mahdoton ajatella tilannetta, jossa jossittelulle ja jaarittelulle ei enää ole tilaa vaan on pakko rajoittaa tulevaisuuden mahdollisuuksia sitoutumalla automaattiseen vastahyökkäykseen. En sano tätä poliittisena propagandana. Asia vain on näin.

Venäjän kunnia - osa 2

Emme me halua kiristää kansainvälisiä suhteita. Me haluamme vain, että meitä kunnioitetaan, sanoi Venäjän presidentti Dimitri Medvedev.

Uskon, että näin onkin. Mutta Medvedev tietää, että Venäjää kunnioitetaan vain ja ainoastaan jos sitä pelätään. Kun länsi pelkää Venäjää, se samalla kunnioittaa Venäjää.

90-luvulla - ja pikälle 2000-luvulle - länsi tottui ajatukseen että Venäjä on heikko eikä sen reaktioista juuri tarvitse välittää. Kun Venäjä esitti voimakkaan vastalauseensa lännen masinoimalle Kosovon itsenäisyydelle, lännessä oletettiin että Venäjän on lopulta pakko hyväksyä Kosovon itsenäisyys.

Venäjää ei kunnioitettu, koska se oli suurvalta-asemastaan kehitysmaaksi heikentynyt valtio. Sitä pidettiin toisen luokan valtiona, josta ei tarvinnut välittää. Se sai korkeintaan holhoavia ohjeita siitä, miten sen pitäisi uudistaa talouttaan ja miten valtiomuotoaan ja miten lehdistönvapauttaan, jotta siitä tulisi kansainvälisen yhteisön ensimmäisen luokan jäsen - sisäpiiriläinen.

Venäjä nöyryytettiin Kosovon itsenäisyyskiistassa täysin.

Venäjä oli kuin työyhteisön nariseva valittaja, jonka mielipteistä ei välitetä.

Nyt Venäjää pelätään ja siis kunnioitetaan. Se on päässyt kansainvälisen yhteisön sisäpiiriin - ei matkimalla länsimaita, vaan olemalla vanha "kunnon" Venäjä. Ihmisoikeuksia polkeva, imperialistinen ja puolitotalitäärinen harvaivalta, joka on valmis tartumaan aseisiin pieniä naapureitaan vastaan.

Suomessa presidentti ja ulkoministeri ovat täysin ymmällään. Vanhat "kunnon" yhteistoimintamiehet ovat arkirealismissaan tajunneet mahdollisuuden. Taistolaiskansanedustajat kiillottavat peitsiään. Maanpettureille on taas yhteiskunnallista tilausta.

Ummah - julkishyödyke ?

Ottamatta kantaa siihen mikä on jihadistin perimmäinen motiivi, voi sanoa että jihadisti taistelee ja kuolee yhteisönsä (kuvitellun) edun puolesta.

Valistunut (liberaali) Islam-kritiikki luottaa usein siihen että järjen ääni saa Jihadin loppumaan: Jihadisti haaskaa tästä näkökulmasta tarkasteltuna nuoren elämänsä hukkaan mielettömän asian hyväksi ja aiheuttaa ongelmia koko ympäristölleen. Monet Euroopan muslimeista ovatkin maltillistuneet, hylänneet Jihadin tai he eivät ainakaan aktiivisesti osallistu siihen. Jihadin hylänneet maltillistuneet tai maallistuneet muslimit edustavat Islam-kritiikin näkökulmasta valistusta ja siis hyvää. Islam-kritiikki suhtautuu toiveikkaasti maltillistumisen ja/tai maallistumisen etenemiseen Euroopan muslimiväestön keskuudessa. ( Poikkeuksen tästä toiveikkuudesta tekevät tosin Mikko Ellilä ja monet muut monikulttuurisuuskriittiset liberaalit.)

Islamin näkökulma on erilainen. Jihadisti on yhteisönsä kunnioitettu jäsen - nuori mies tai nainen, joka taistelee oman yhteisönsä puolensa. Uskontotieteilijä Scott Atran kertoo:

Sheikh Hamed Al-Betawi, spiritual leader of Hamas, told me in Nablus: "Those who undertake martyrdom actions are not hopeless or poor, but are the best of our people, educated, successful. They are intelligent, advanced combat techniques for fighting enemy occupation."

The statistics that I and others have gathered confirm much of what he says — most Hamas suicide bombers, for example, are college educated and come from families that are economically better off than their surrounding populations."

Ainakin Palestiinassa jihadistit ovat keskimäärin koulutetumpia kuin muut palestiinalaiset. He ovat älykkäämpiä, suhteellisen hyvän taloudellisen aseman omaavia ja usein moraalisesti parempia kuin muut. He ovat ihmisiä jotka kokevat moraalista suuttumusta ja vihaa israelilaisten hyökkäyksistä palestiinalaisalueille - ihmisiä jotka ovat valmiita kostamaan marttyyrien kuoleman.

He edustavat sanalla sanoen yhteisönsä parasta nousevaa polvea.

Islamin valta (Ummah) on Islamin näkökulmasta julkishyödyke.
Jihadisti on ihminen, joka osallistuu julkishyödykkeen tuottamiseen. Ne, jota eivät osallistu vaikka ikänsä puolesta siihen kykenisivät, ovat vapaamatkustajia.

Vapaamatkustajan ongelma on hyvin tunnettu ongelma kaikessa julkishyödykkeen tuottamisessa:

Vapaamatkustajan ongelma on tilanne, jossa yksittäinen toimija hyötyy muiden panostuksesta antamatta omaa osuuttaan. Esimerkiksi henkilö, joka ei maksa matkastaan julkisessa kulkuvälineessä on vapaamatkustaja, koska hän käyttää palvelua, joka on muiden kustantama. Jos jokainen maksaisi matkastaan, lipun hinta olisi kaikille alhaisempi.

Täsmällisemmin taloustieteen käsitteillä ilmaistuna kyse on siitä, että toimijalla ei ole kannustetta ottaa huomioon käyttäytymisensä laajempia vaikutuksia.

Kannuste on harvoin taloudellinen. Esimerkiksi talkoisiin osallistutaan pikemmin osallistumisen ilosta tai siksi että osallistumattomia katsotaan pahasti. Osallistumisen ilo, yhteisön arvojen sisäistäminen, suuttumus yhteisön puolesta tai rangaistuksen pelko ajavat jihadistejakin osallistumaan Ummah'n tuottamiseen eli Jihadiin.

Läntisen liberaalin Islam-kritiikin ylistämät maallistuneet muslimit ovat jihadistin näkökulmasta vapaamatkustajia - yhteisönsä pettäjiä tai ainakin moraalisesti heikkoja ihmisiä.

En ole liberaali enkä muslimi. Enkä koe mitään tarvetta ottaa kantaa siihen kumpi on "oikeassa". Molempien osapuolten pyrkimystä idealistiseen päämäärään - Ummaan ja Maallistuneeseen Yhteiskuntaan - voi jollain lailla kuitenkin arvostaa. Kumpikaan päämäärä ei ole kuitenkaan minun päämääräni.

Ulossulkemisesta

Lapsi, joka on asunut ikänsä rivitalolähiössä, jossa kadut ovat aina siistejä, seisoo isänsä kanssa Pohjoisella Hesperiankadulla. Lapsi kysyy isältään:

Täällä on tosi kauniita taloja, mutta miksi täällä on niin paljon roskia ?

Monia muitakin ihmisiä harmittaa Helsingin keskustan viime aikojen lisääntynyt roskaantuminen. En aio tässä kuitenkaan alkaa päivittelemään tätä ongelmaa tai ottamaan edes kantaa siihen, kuinka suuri ongelma on kysymyksessä.

Myöskään roskaantumisen syitä ei kannata valtavasti spekuloida. Katujen siisteys on taloustieteen termein yhteisresurssi (Common-pool resource) ja yhteisresurssin tuottamisen ja kuluttamisen (esimerkiksi katujen siistinä pitämisen) ongelmia on tutkittu pitkään.

Voinee sanoa, että probelmatiikkaa on taloustieteilijöiden tiedossa. Spekulaatioon ei ole juuri mitään sijaa. Kun yhteisresurssien tuottamisen ja kuluttamisen yleiset sudenkuopat on ymmärretty voidaan korkeintaan spekuloida sillä, miksi kyseiset sudenkuopat laukeavat juuri nyt Helsingin keskustan katujen siisteyden osalta.

Helsingin katujen siisteys ei ehkä jonkun mielestä edes ole sen arvoinen asia, että siitä kannattaa puhua. Se on kuitenkin yksinkertainen esimerkki erittäin laajasta - taloustieteen näkökulmasta identtisten - ongelmien joukosta. Siis yhteisresurssien hallinnan ongelmatiikasta. Muita yhteisresursseja ovat mm. kastelujärjestelmät, pohjavesivarat, yhteislaitumet, itsenäisyys, hyvinvointiyhteiskunta, ilmaston laatu, laillisuus, turvallisuus ja demokratia.

Yhteisresurssille on ominaista että se tuotetaan usein yhdessä esimerkiksi talkoilla tai verovaroin. Yhteisresurssin määrittävä ominaisuus on kuitenkin se että yhteisresurssin käyttöä on vaikeaa estää keltään niiltäkään, jotka eivät ole osallistuneet yhteisresurssin tuotantoon. Siksi ihmisillä on houkutus vain käyttää yhteisresurssia, muttta ei osallistua sen ylläpitoon tai tuottamiseen.

Vaikka ongelmatiikka on hyvin monimutkainen, ongelmatiikan ydin on yksinkertainen. Se selviää professori Elinor Ostromin kirjasta Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (Political Economy of Institutions and Decisions).

Ostrom on tutkinut yhteisresurssien ongelmatiikka sekä teoriassa että käytännössä lähes 50 vuotta. Hän on tutkinut niinkin erilaisia yhteisresursseja kuin Kalifornian pohjavesivaroja, Sveitsin ja Japanin yhteislaitumia, Itä-Espanjan (Valencia), Taiwanin ja Filippiinien kastelujärjestelmiä ja globaalia ilmastoa.

Lainaan Ostromia:

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan.

Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.

Joissain tapauksissa ulossulkeminen tapahtuu yksityistämällä resurssi. Kaikkea ei kuitenkaan voi helposti yksityistää. Silloin ulossulkeminen tapahtuu muulla tavalla.

Ulossulkeminen voi tapahtua rajoittamalla kastelujärjestelmän käyttöoikeus vain niihin perheisiin, joilla on ikimustoinen ja ylöskirjattu oikeus käyttää kastelujärjestelmää tai joilla on viljelysmaata kastelujärjestelmän alueella, ja jotka osallistuvat tietyllä työpanoksella kastelujärjestelmän ylläpitoon.

Ulossulkeminen voi tapahtua myös rajoittamalla tietyt oikeudet vain maan kansalaisille ja rajoittamalla kansalaisoikeuksien antamista ulkomaalaisille.

Keskustan siisteys on vaikeampi ylläpitää kuin esimerkiksi Pakilan siisteys, koska suurin osa ihmisistä, jotka liikkuvat Pakilan kaduilla, ovat paikallisia jotka omistavat asunnon Pakilan alueella. Vaikka Pakilan kaduilla saa kävellä kuka tahansa, käytännössä suhteellinen ulossulkeminen toimii.

Elinor Ostrom jatkaa: Joskus saa sen kuvan, että tämä [ulossulkeminen] on ainoa mitä tarvitaan. Ostrom toteaa kuitenkin, että vaikka ulossulkeminen on välttämätöntä, se ei ole riittävä ehto yhteisresurssin onnistuneelle hallinnalle.

On mielenkiintoista verrata Ostromin havaintoa kansankokonaisuuden havaintoon ulkossulkemisen merkityksestä. Kansankokonaisuus kirjoitti:

Lukuisia ovat ne keinot joilla elämä on miljoonien vuosien aikana onnistunut muodostamaan talkoolaisten yhteisöjä sulkemalla vapaamatkustajat ulkopuolelle.

Ulossulkeminen on pääsääntöisesti ainoa ratkaisu jolla yhteistyö voi kehittyä:

Ulossulkemiseen perustuu solunseinä.

Ulossulkemista on se, että naaras tunnistaa omat poikasensa ja antaa huolenpitoa ensi sijassa omille poikasilleen.

Ulossulkemista on ihmisellä valtiollinen raja. Raja rajoittaa liikkumista ja parhaassa tapauksessa se mahdollistaa yhteistyön rajan rajoittamalla alueella asuvien kesken.

Ulossulkemista on etninen markkeri - juutalaiset, hutteriitit ja suomenruotsalaiset määritelevät kielen ja/tai uskonnon avulla yhteisönsä. Mitä vaikeampaa markkerin hankkiminen tai oppiminen on, sitä vahvempi yhteisö syntyy.

Ulossulkemisen mahdollistaa myös maine: niitten ihmisten kanssa ei tehdä yhteistyötä, joita ei tunneta tai jotka ovat aiemmin tehneet huonosti yhteistyötä.

Ulossulkeminen on välttämätön mutta ei riittävä ehto yhteistyön ylläpidolle.

Ei ole olemassa maailmankylää.

Suomen häpeä

Kansankokonaisuus kertoi aikoinaan Venäjän uudesta imperiumista, jonka ideana on lisätä Venäjän valtaa Venäjän lähialueilla. Uuden imperiumin tärkeimmäksi aseeksi on määritelty Venäjän energiasektori. (Viime aikoina olemme voineet havaita että perinteisemmätkin aseet ovat taas nousseet arvoonsa.) Suomen entinen pääministeri on astunut nyt Venäjän energiasektorin palvelukseen - siis palvelemaan Venäjän uutta imperiumia. Talouselämän vaikuttajat kiittelevät Lipposen ratkaisua.

Kun maailma ei ole valmis

Kylän vieressä on metsä, josta kyläläiset hakevat polttopuunsa. Ajoittain joku kyläläinen, jolla on suuri perhe, kaskeaa itselleen kaskipellon ja viljelee siellä muutaman vuoden viljaa. Metsä on yhteismaa - tekniseltä nimeltään common pool resource. Kun väkeä on vähän, metsä kestää yhteiskäytön, mutta lopulta metsä alkaa väistyä ja polttopuun hakumatka kasvaa yhä pidemmäksi ja pidemmäksi.

Jokainen suomalainen on nähnyt kuvia puita kantavista afrikkalaisnaisista, jotka kärsivät yhteismaan ongelmasta: metsä kylän vieressä on hakattu tyhjäksi.

Suomalainen valistunut ihminen alkaa heti miettiä ratkaisua: Yksi ratkaisu voisi olla kieltää kaskeaminen kokonaan, jotta puu riittäisi. Toinen ratkaisu olisi yksityistää metsä, jolloin jokainen huolehtisi omasta palstastaan. Yksityisomistus takaisi sen, että, jos omistaja istuttaa metsään puita, kukaan muu ei kaada niitä. Kolmas vaihtoehto on, että metsä sosialisoidaan ja valtio määrää kunkin kyläläisen puunkaato-kiintiön.

Mutta ongelmapa ei olekaan se, etteivät kyläläiset tai kehitysmaan valtaapitävät tietäisi, että ongelma voidaan periaatteessa ratkaista yksityistämällä tai kiintiöillä. Ongelma on se, että ei ole olemassa instituutiota, joka tehokkaasti kykenisi turvaamaan yksityisen omistusoikeuden. Tai jos päädytään sosialisointiin ja kiintiöihin, ei ole olemassa instituutiota joka kykenisi valvomaan käyttöä. Tai vaikka instituutio olisikin olemassa, instituutio saattaa olla täynnä korruptoituneita poliiseja.

Kylän sijaintivaltion pitäisi siis ratkaista korruptio ja muu instituutioiden tehottomuus, jotta yksityistäminen tai kiintiöiden määrääminen ratkaisisi yhtään mitään. Kyläläisillä ei kuitenkaan yleensä ole aikaa odotella tehokkaitten instituutioitten luomista, metsä on pelastettava heti, eikä vasta sen jälkeen kun maailmanpankin tai YK:n rahoittama korruption vastainen ohjelma on ratkaissut instituutioiden tehokkuusongelman.

Onneksi kyläläisillä on usein satojen vuosien kokemus ratkaista keskinäisiä ongelmiaan paikallisesti. Kansankokonaisuus kertoi siitä miten nigeriläiset talonpojat onnistuivat pysäyttämään aavikoitumisen otettuaan uudelleen käyttöön perinteisen tavan istuttaa peltojen reunoille puita.

Paikalliset ratkaisut perustuvat uskonnollisiin ja muihin paikallisiin normeihin, jotka ovat syntyneet satojen vuosien kehityksen myötä sen sijaan että ne olisi suunniteltu rationaalisesti. D.S. Wilson kertoo kirjassaan Darwin's Cathedral miten balilaiset ovat ylläpitäneet yhteistoimin monimutkaista kastelujärjestelmää, joka hyödyttää kaikkia talonpoikia:

Uskonnollinen insituutio ja kastelujärjestelmä ovat vuosisatojen myötä nivoutuneet yhdeksi järjestelmäksi - jokaisessa kastelujärjestelmän päähaaraumassa on temppeli, jonka pappi tekee ratkaisuja siitä, mikä määrä vettä johdetaan mihinkin haaraan. Pappien välinen hierarkkia on suorastaan samanrakenteinen kuin itse kastelujärjestelmä niin että esimerkiksi käskyt kulkevat alajuoksuun samaa reittiä kuin vesi !

Pappien yhteistyöllä, joka perustuu erilaisiin "irrationaalisiin" normeihin, tabuihin ja uskomuksiin, kastelujärjestelmää varten on syntynyt instituutio, joka huolehtii siitä että kaikki talonpojat hyötyvät järjestelmästä ja että kaikki myös osallistuvat järjestelmän ylläpitoon.

Opetus Balin ja Nigerin tapauksista on, että silloin kun kyläläisten kesken on olemassa toimivia tapoja ratkaista yhteismaan ongelmia, on ehdottoman tärkeää ettei niitä rikota valtion toimilla. On usein järkevämpää tukea paikallisia instituutioita kuin luoda uusia keskitettyjä järjestelmiä. Hyvää tarkoittava metsien yksityistäminen on monissa kehitysmaissa johtanut metsätuhojen kiihtymiseen.

Suomessa instituutiot toimivat usein varsin hyvin. Suomessa yhteislaitumet ja yhteismetsät on ollut helppo yksityistää, koska omistusoikeus on turvattu. Sisäjärvien saastumista on kyetty hyvin tehokkaasti rajoittamaan valtion määrättyä puunjalostusteollisuuden puhdistamaan jätevetensä ja valtion luotua tehokkaan valvontajärjestelmän.

Vaikeasti ratkaistavat yhteismaan ongelmat koskettavat kuitenkin suomalaisia aivan yhtä lailla kuin esimerkin kyläläisiä. Ilmaston lämpeneminen ja Itämeren saastuminen ovat hyviä esimerkkejä.

Suomalainen valistunut tarkkailija ajattelee helposti, että ilmaston muutos on ratkaistavissa kun määritellään vain kullekin maalle kiintiöt joita ei saa ylittää ja kunkin maan sisällä määrätään haittavero takaamaan kiintiöissä pysyminen. Ratkaisu olisikin juuri tuo, jos ongelma olisi ensi sijassa tekninen. Mutta ongelma ei ole ensi sijassa tekninen. Ongelma on pikemmin siinä, miten kaikki maailman valtiot saadaan yhdessä sopimaan kiintiöistä. Ei ole olemassa mitään globaalia maailman hallitusta joka ratkaisi ongelman maailman kylän puolesta. Ei siis ole globaaleja instituutiota, jotka ratkaisisivat ongelman. Globaalit instituutiot on luotava kansainvälisen yhteistyön kautta.

Vaikka Suomi on varsin valmis, uusia ei-globaalejakin ongelmia syntyy Suomessakin koko ajan uusia. Vanhat instituutiot - vaikka hyvinvointiyhteiskunta, kansankirkko tai asevelvollisuus - rapautuvat. Ongelmat, jotka on jo ajateltu ratkaistuiksi näillä instituutioilla, pahenevat uudelleen.

Instituutioilla on niilläkin elinkaari. Aikansa toimittuaan instituutio rapautuu ja on korvattava uudella ja erilaisella instituutiolla.

Ongelmien ratkaiseminen yhteistyössä muitten ihmisten kanssa ilman valmiitten insituutioiden tukea on aina oleva ihmisen dilemma. Maailma ei ole valmis. Emme voi koskaan tuudittautua ajatukseen, että "minä huolehdin vain omista asioistani, valtio huolehtikoon yhteisistä asioista siksihän tässä veroja maksetaan". Valtiokin on vain instituutio muitten joukossa. Valtioilla on elinkaarensa eivätkä valtiot säily ilman kansalaisten sitoutumista vaan korvautuvat uusilla - ehkä huonommilla ehkä paremilla - instituutioilla.

Viisautta tarvitaankin sen ymmärtämiseen, milloin instituutio on aikansa elänyt ja milloin se on vielä elinvoimainen. Sitoutumista ja yhteen hiileen puhaltamista tarvitaan taas siihen, että vanhoja instituutioita hoidetaan ja uusia luodaan.

Vanha instituutio - kuten lasten huoltajuuden ratkaiseminen sosiaalivirastossa - ei joskus ole vain tehoton vaan suorastaan erittäin haitallinen. Puheena oleva esimerkki-instituutio takaa kansalaisten epäoikeudenmukaisen kohtelun erotilanteessa: Jos naisen oikeudet ovat ristiriidassa lasten ja miehen oikeuksien kanssa, naisen oikeus on useimmiten ensisijainen. Ko. insituutio onkin pikimmiten purettava, koska instituutio on osoittautunut kykenemättömäksi ratkaisemaan ongelmaansa sisäisesti.

Suomen kunnia

Paasikivi opetti että realiteetit on otettava huomioon ulkopolitiikassa:

Geopolitiikalle emme mahda mitään.

Mielenkiintoinen kysymys on millaista ulkopolitiikkaa Paasikivi olisi 1990- ja 2000-luvulla pitänyt realistisena. Oma arvaukseni on, että 1990-luvulla realismia olisi ollut mennä nopeasti Natoon.

Paljon vaikeampi on sanoa mikä on realismia nyt vuonna 2008, kun Venäjä aggressiivisesti rankaisee naapurimaitaan, jotka pyrkivät Natoon. Ehkä myöntyvyyspolitiikka ("puolueettomuus") on taas realistisinta politiikkaa.

Paasikivi sanoi aikoinaan, että ainoa kunniallinen teko, jonka hän presidenttinä teki, oli Risto Rytin armahdus. Myöntyvyys onkin aina kunniatonta, mutta se voi olla joskus realistista.

Sodan jälkeen myöntyvyys oli realistisinta politiikkaa, koska myöntyvyydellä saatiin Venäjä pidettyä tyytyväisenä ja kyettiin turvaamaan jonkinasteinen itsenäisyys ja korkea taloudellinen hyvinvointi. Talvisodassa myöntyvyys ei ollut realistista. Suomi taisteli ja sai kunniaa omissa ja muitten silmissä. Jatkosodassa jouduimme taas harjoittamaan myöntyvyyttä natsi-Saksaa kohtaan.

Kunniatonta on myös nykymyöntyvyysmiesten ja -naisten toiminta: Halonen kritisoi "rohkeasti" Usan invaasiota Irakiin, mutta ei kritisoi Venäjää missään asiassa. Tämä onkin ehkä järkevää, mutta kunniatonta. Lipponen menee venäläisille töihin rakentamaan kaasuputkea, joka Virolle ja Puolalle merkitsee uutta Molotov-Ribbentrop sopimusta.

Oma mielipiteeni on, että tärkeämpää kuin realismi ja maan etu on kunnia. Myöntyvyys mädättää moraalin ja on siksi pahempi kuin kuolema. Suomi on joutunut jo liian monta kertaa 1900-luvulla harjoittamaan myöntyvyyspolitiikkaa, jotta kansan tai poliitikkojen moraali sitä enää kestäisi.

Kansainvälisessä politiikassa ei vuonna 2008 vallitse minkäänlainen laillisuus - siinä vallitsee vahvemman oikeus. Mutta niin vallitsi talvisodan aikanakin. Suomalaisten vastarinta herätti silloin Stalininkin silmissä kunnioitusta. Jaltan kokouksessa, kun Euroopan kansojen kohtaloista päätettiin, Suomi säilyi itsenäisenä. Amerikkalaiset eivät suostuneet uhraamaan kansaa, jonka maine oli amerikkalaistenkin äänestäjien keskuudessa suuri.

Hyvinvointiyhteiskunnasta ja väestönlaadusta

Eräs nykytilastotieteen uranuurtajista, eugeenikko ja kansallismielinen sosialisti Karl Pearson esitti aikoinaan vieläkin relevantin kansallismielisen perustelun hyvinvointiyhteiskunnalle tai ylipäätään taloudelliselle tasa-arvolle:

"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä"

(Katso aiempi postaukseni aiheesta.)

Kun hyvinvointiyhteiskunta "tasaa kakkua" yhteiskunnan sisällä, luokkaristiriidat vähenevät ja ryhmäkoheesio (kansallishenki) kasvaa. Alkuperäinen hyvinvointiyhteiskunta - esimerkiksi ruotsalainen 20/30-luvun kansankoti - perustui siis ajatukseen, että kun kansantulo jaetaan reilummin kun puhdas kapitalismi ne jakaisi, yhteiskunnan ryhmäkoheesio kasvaa ja yhteiskunta (kansa) on taistelukykyisempi.

Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnassa on itse asiassa sama idea. Saaliin jako (food sharing) vähentää konflikteja ja kilpailua ryhmän sisällä ja parantaa ryhmän koheesiota. Toinen esimerkki ryhmäkoheesiota lisäävästä instituutiosta on yksiavioisuus (monogamia).

Hyvinvointiyhteiskunta ja metsästäjä-keräilijä-yhteisö tarvitsee toimiakseen lisäksi jonkin instituution tai keinon, joka estää vapaamatkustamisen ja takaa että jokainen, joka kynnelle kykenee, osallistuu yhteisön ylläpitoon.

On olemassa lähinnä kaksi toisiaan täydentäviä keinoja:

1. Vapaamatkustajien (normin rikkojien) rankaiseminen (altruistic punishment).
2. Yhteisön normien sisäistäminen.

Nyky-hyvinvointiyhteiskunnan ongelma on, että sekä vapaamatkustajien rankaiseminen että normien sisäistäminen koetaan vanhanaikaiseksi. Yhteiskunnassa on erityinen eliitti, jonka ainoa tehtävä on nakertaa näitä kahta instituutiota. Siis nakertaa instituutioita, joitten tarkoitus on onnettomien ihmisten auttaminen ja kansankokonaisuuden elinvoiman ylläpito. Instituutiot 1 ja 2 ovat siinä määrin rapautuneet, että voi ehkä jopa todeta että hyvinvointiyhteiskunta nykyisessä muodossaan on tullut tiensä päähän.

Erityisen lisäongelman tuo maahanmuutto. Tai pikemminkin kaksi lisäongelmaa.

1. Maahanmuutto tuo maahan ihmisiä, jotka eivät ole sisäistäneet suomalaisia normeja. Koska normien sisäistäminen tapahtuu alle kolmekymppisenä, aikuiset maahanmuuttajat eivät tietenkään tule koskaan kokonaan sisäistämäänkään suomalaisen yhteiskunnan normeja.

Suurempi ongelma on se, että koska normien rikkomisen rankaiseminen on heikentynyt oleellisesti, normien rikkomisesta on ihmiselle pikemmin hyötyä kuin haittaa. Jos maahanmuuttajanuoret näkevät ympärillään ihmisiä, jotka pärjäävät hyvin ilman että noudattavat yhteiskunnan normeja, he ottavat helposti mallia juuri näistä ihmisistä.

Sosiaalistumista yhteiskunnan normeihin ei tapahdu seuraavassakaan sukupolvessa vaan sosiaalistutaan jonkin alakulttuurin normeihin.

2. Toinen maahanmuuttoon liittyvä ongelma on se Murrayn ja Herrnsteinin kirjassaan Bell Curve mainitsema ongelma, että korkea sosiaalihuollon taso valikoi heikkolahjaisempia ja laiskempia maahanmuuttajia kuin alhainen sosiaalihuollon taso. (Korkea veroaste toimii vastaavalla tavalla.)

Johtopäätös siis on:

nykyisenlainen hyvinvointiyhteiskunta generoi heikkolaatuista maahanmuuttoa mikä sitten heikentää väestönlaatua

(Lue kansankokonaisuus-blogin postaus väestönlaadusta.)

Johtopäätökseni on, että nykyisenkaltainen hyvinvointiyhteiskunta nykyisenkaltaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa on taantumuksellinen. Koska instituutioiden 1 ja 2 (rankaisu ja sisäistäminen) vahvistaminen on vaikeaa valtion toimin, ehdotan hyvinvointiyhteiskunnan asteittaista alasajoa niin, että alasajo ei saa kuitenkaan vaarantaa tervettä perhepolitiikkaa. Kun alasajon seuraukset pahenevat, uskonnolliset yms. yhteisöt luovat uudet hyvinvointia tarjoavat palvelut, joissa instituutiot 1 ja 2 toteutuvat.

Toinen vaihtoehto olisi panostaa instituutioiden 1 ja 2 uudelleen henkiin herättämiseen, mutta vaihtoehto ei ole oikein realistinen ilman laajaa yhteiskunnallista murrosta.

Ehdotukseni ei tietenkään mene läpi, mutta se toteutuu todennäköisesti joka tapauksessa pitkän päälle yhteiskunnan rapautumiskehityksen myötä.

Venäjän kunnia

Venäjä ei ehkä ole varsinainen kunnian kulttuuri, mutta niille ihmisille, jotka tänään ovat Venäjällä vallassa, kunnialla on suuri merkitys.

Venäjän ja Putinin kunnia koki pahan kolauksen, kun Venäjä epäonnistui estämään Serbian silpomisen ja Kosovon itsenäisyyden. Erityisen häpeällistä tämä Venäjän kyvyttömyys oli, koska Serbia luotti Venäjän apuun.

Vaikka Venäjä perustelee toimiaan Etelä-Ossetiassa venäläisten siviilien turvallisuudella, kyseessä lienee suuressa määrin Venäjän kunnian palautus.

EU:n sekaantuminen Kosovon tilanteeseen loi lisäksi eräänlaisen ennakkotapauksen, joka antaa myös kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Venäjälle perusteen toimia Etelä-Ossetiassa.

Nato ja EU menetti tietysti kunniansa georgialaisten silmissä, mutta käsite lienee vieras ainakin useimmille EU-poliitikoille.

Huomautus

Tämä kirjoitus ei ota kantaa Venäjän tai Georgian toimien moraaliseen oikeutukseen tai siihen onko kunnian käsite "tätä päivää" vai "hullujen hommaa". Varmasti kunnian käsite on tätä päivää ainakin siinä mielessä, että kunnialla on suuri merkitys monessa kulttuurissa.

Georgian kunnia

Georgia on häviämässä sodan Abhasiasta ja Etelä-Ossetiasta. Georgia yritti voittaa mutta epäonnistui.

Häviö taistelussa on Georgian kannalta harmillinen asia, mutta ei niin harmillinen kuin jos Georgia ei olisi edes yrittänyt. Häviö taistelussa ei vie Georgian kunniaa. Yrittämättä jättäminen olisi vienyt.

Puolan jaon jälkeen Puolassa oli 1800-luvulla lukuisia kapinoita venäläisiä ja saksalaisia vastaan. Jokaisen sukupolven oli ryhdyttävä kapinaan. Jos puolalainen aatelismies ei elämänsä aikana ase kädessä taistellut Puolan puolesta, hän ei häpeänsä takia kyennyt katsomaan isäänsä silmiin. Se, että jokainen kapina hävittiin ja johti venäläisten tai saksalaisten kostoon, oli epäoleellista.

Puola mm. menetti kapinoiden takia erityisasemansa Venäjän valtakunnassa: Nikolai I oli valtaan noustessaan vielä "Venäjän keisari, Puolan kuningas, Suomen suuriruhtinas jne. jne.", mutta kuollessaan enää ""Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas jne. jne."

Alexander Stubb väittää, että Saakashvilin puheet eivät ole "tätä päivää". En tiedä. Mikä loppujen lopuksi on "tätä päivää" ? Kunniankulttuuri on globaalisti tarkasteltuna mitä suurimmassa määrin tätä päivää, koska sadat miljoonat ihmiset elävät kunnian kulttuurissa.

Tämä blogi ei ota kantaa siihen, toimiko Georgia oikein vai väärin.

Asabiyah

Sana asabiyah (عصبية) on arabiaa ja tarkoittaa ryhmäkoheesiota, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta.

Termiä käytettiin jo islamia edeltävänä aikana tarkoittamaan nimenomaan heimon ryhmäkoheesiota. Nykyään sanaa käytetään joskus myös synonyyminä sanoille nationalismi, kansallishenki tai kansankokonaisuus.

Sanan asabiyah toi yhteiskuntatieteeseen arabialainen historioitsija, sosiologi ja virkamies Ibn Khaldūn (1332 - 1406). Ibn Khaldūn toimi virkamiehenä mm. Granadassa noin sata vuotta ennen kuin Granada Iberian niemimaan viimeisenä muslimialueena joutui uudelleen espanjalaisten käsiin (Reconquista). Hän työskenteli myös monen Pohjois-Afrikan (Maghreb) muslimivaltion hallinnossa.

Ibn Khaldūnin pääteos Muqaddimah esittää ehkä historian ensimmäisen tieteellisen teorian sosiaalisesta konfliktista kaupungin ja maaseudun (autiomaan) välillä. Muqaddimah selittää tieteellisen teorian muodossa myös sivilisaation nousun ja rappion. Muqaddimahin keskeisin käsite on juuri asabiyah.

Lainaan wikipedian artikkelia vapaasti kääntäen:

Koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Ibn Khaldūnin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.

...

Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.

Ibn Khaldūnin teorian arvo ymmärrettiin länsimaissakin jo 1800-luvun alkupuolella.

Historioitsija Alexis de Tocqueville arvosti Ibn Khaldūnia suuresti. Viimeisin Ibn Khaldūnin työnjatkaja on professori Peter Turchin, jonka teos War and Peace and War: The Rise and Fall of Empires analysoi sivilisaatioiden nousua ja tuhoa Ibn Khaldunin hengessä.

Ryhmäheesion hyöty (ja haitta) on laajempi kysymys

Ryhmäkoheesio ei ole oleellisesta vain heimoille, kansakunnille ja sivilisaatioille . Samalla tavalla se on tärkeää yrityksille, uskontokunnille, yhdistyksille, asuinalueille, armeijalle ja muille yhteiskunnan instituutioille sekä perheille.

Ryhmäkoheesio ei ole mustavalkoisesti hyvä tai huono asia. Se voi olla huono asia kun uskontokunnasta eronnut nuori eristetään perheestään ja tuttavistaan tai kun etnisesti määritelty yrittäjäryhmä muodostaa kartellin. Se voi olla positiivinen asia kun uskonnollinen yhteisö huolehtii köyhistä jäsenistään tai kansakunta puolustautuu ulkoista aggressiota vastaan.

Yksi mielenkiintoinen kysymys on, selittääkö Ibn Khaldūnin teoria islamin tehokasta leviämistä Eurooppaan vai onko syy jokin muu. Onko ryhmäkoheesio islamilaisessa kulttuurissa lopputulemassa vahva vai heikko - ja mistä ryhmästä silloin puhumme. Islamilaisessa kulttuurissa ainakin kansakunnan merkitys on alhainen - tärkein yhteisö lienee suku. Islamissa haikaillaan kyllä kalifaatin perään, joka loisi uskovien yhteyden, mutta käytännössä suku on ja pysyy tärkeimpänä yhteisönä.

Toinen mielenkiintoinen kysymys on mikä on ryhmäkoheesion merkitys yritykselle. Onko työnantajan ja työntekijän interaktio puhtaasti taloudellinen suhde, jossa molemmat osapuolet vain maksimoivat taloudellista tuottoa. Vai onko Ibn Khaldūnin teorialla annettavaa yritysmaailmalle. Millainen on barbaarinen yritys ja mikä asabiyahin sovellus yritysmaailmaan.